Korpraalin käskystä hyökkäsi pienoista joukkoa vastaan monta kertaa suurempi voima, niin että karkulaisten tila näytti toivottomalta, mutta he taistelivat henkensä edestä. »Ei meitä niinkään vangita! Älkää antautuko, pojat!» huutelivat kuolemaan tuomitut toinen toiselleen kehotukseksi ja koettivat kaikin voimin tunkeutua läpi. Kumppanien vastustus laimeni, mikäli etäännyttiin leiristä, ja kun karkulaiset viimeinkin saivat murretuksi saattomiesten rivit ja läksivät pakoon, oli heillä hyvänä apuna pimenevä ilta ja kumppanien myötätuntoisuus, jotka nyt myöskin alkoivat joukottain karata pois armejasta.

XIX.

Pälkäneen kirkolla.

Suomen perin arveluttava pula ja eri tahoilta tulevat alinomaiset valitukset saivat viimein niin paljon aikaan, että Tukholman neuvosto kutsui pois Lybeckerin ja nimitti Kaarle Armfeltin hänen seuraajakseen, mutta apua, jota Ruotsi oli luvannut ja Suomi toivoi, ei vielä kuulunut. Venäläiset tunkeutuivat yhä etemmäksi pohjoista kohti ja valloittivat 25 päivänä syyskuuta Hämeenlinnan, mutta nyt aikoi Suomen armeja vastustaa heitä. Armfelt oli peräytynyt Pälkäneen kirkolle, ei nykyiselle, vaan entiselle jo ammoin hyljätylle ja häviämään tuomitulle. Siltä kunnaalta, jolla kirkko nyt seisoo, on lavea näköala ylt'ympäri, toinen puoli toistaan kauniimpi. Pohjoispuolella välkkyy saarinen Pälkäneenvesi kuin lukemattomilla koristeilla kaunistettu vyö, ja etelän puolelta näkyy suuren ja avaran Mallasveden takaa etäinen Valkeakoski; Roineen sinilaineet ovat oikealla ja Hauhon vedet vasemmalla puolella. Näiden kaunisten vesien ylitse kulkee korkea ja vehreitä, vuosisatain ikäisiä honkia kasvava Satakunnanselkä. Lähellä sitä paikkaa oli Pälkäneen vanha kirkko ja sinne, syvän Kostianvirran rannalle, josta Pälkäneenveden laineet vierivät Mallasveteen, koetti Armfelt vahvistaa asemaansa. Venäläiset tulivat jäljestä ja linnottivat itselleen aseman virran eteläpuolelle. Niin koitti viimeinkin taistelun ikävöity päivä. Apraksin kuitenkin pian huomasi mahdottomaksi päästä siitä yli ja lähetti sentähden Galitsinin ja Buturlinin viemään osastoa lautasilloilla suomalaisten sivutse ja hyökkäämään takaa päin. Sen kuultuaan riensi Armfelt jalkaväen kanssa alas rantaan ja löi takaisin vihollisen, mutta venäläisjoukko kasvoi ja laajeni yhä mahtavammaksi. Paisuvan vuoksen tavalla kiersi se vähäisen suomalaisjoukon joka taholta. Kolmituntisen taistelun jälkeen täytyi Armfeltin viimein väistyä mahtavamman voiman tieltä. Kenraalimajuri De la Barre pysyi vielä linnoituksissaan, sankarillisesti torjuen venäläisten rohkeimmatkin hyökkäykset. Mutta jalkaväki peräytyi, armeja joutui saarroksiin, perinpohjainen häviö oli tulossa. Niinpä ei ollut enää muuta neuvoa kuin pelastaa kaikki, mitä voitiin. Hitaastipa suomalaiset sentään väistyivät pois tieltä. Vähän matkan päässä kirkosta länsipuolella, jossa on maantiellä silta Mallinojan ylitse, pysähdyttiin uudestaan taistelemaan. Siinäkin tosin oli mahdoton pysäyttää mahtavampaa voimaa, mutta erittäin kiivaasti taisteltiin koko matka pohjoiseen päin peräytyen. Tämän taistelun päätöksen tietää Suomessa joka lapsikin, mutta suru ja hätä, jotka siitä levisivät, ovat onneksi jo ammoin hälvenneet ja unohtuneet. Kultalaihot aaltoilevat nyt kuoleman mustuneilla tanterilla ja iloiset lapset leikkivät entisten sankarien hautapaikoilla. Silloin tällöin kuitenkin sattuu hiekasta aina löytymään kanuunan luoti tai ase. Silloin tietää ja tuntee jokainen sen muistoksi tuosta tulisesta ja verisestä taistelusta Pälkäneen kirkolla lokakuun 6 päivänä 1713.

No niin, Pälkäneen taistelu oli päättynyt, venäläiset olivat jääneet voittajiksi ja Armfeltin oli täytynyt peräytyä pohjoista kohti. Vihollisjoukko makasi nyt rauhassa rannalla taistelutantereella. Mallasveden mustat syyslaineet loiskivat lakkaamatta rantahiekkaa vasten, kuuluen loppumattomalta huokailemiselta, valittavalta sielunhädältä. Kylmää sumua liiteli ylempänä olevaa metsää vasten kuin harhailevat kummitukset kuolleiden seassa, mutta metsä itse oli tumma, melkein musta syyshämärässä; ainoastaan sieltä täältä loisti se koreampana, ikäänkuin jäähyväisiä hymyillen, missä syksyn kirjaamat lehtipuut olivat lehtevinä säilyneet suojassa myrskyiltä. Taivaskin oli pilvinen ja raskas; se oli jo kauan ollut sellainen, mutta nyt se näytti selkenevän; lännessä pilkutti uusikuu.

Synkän luonnon keskellä oli venäläisleiri kirjavana ja vilkkaana. Oli kiireesti tehty hoikista puista ja kuusen havuista vajoja ylemmille päälliköille, ja niiden päällä liehui Venäjän valtakunnan lippu pitkässä riuvussa. Tulia paloi kaikkialla maassa, joka oli sateesta märkänä; päivät ja varsinkin yöt olivat kylmät. Eri rykmenttien kirjavia sotamiesjoukkoja käveli tai toimiskeli tulien luona, joiden punainen valo heidät teki vielä koreammiksi. Siinä oli Skoupskonin rykmentin miehiä punaisissa, kullankirjaisissa univormuissa ja sinisissä viitoissa; siinä Volkonskin miehiä vehreissä nutuissa ja punaisissa viitoissa; Pähkinälinnalaisilla oli siniset nutut ja punaiset viitat, Arkangelogorodin miehillä valkoiset nutut ja punaiset viitat, Galitsin rykmenttiläisillä vehreä yksivärinen univormu, kranatööreillä punaiset puvut ja siniviitat j. n. e. Heidän välillään ratsastelivat kasakat täysine kantamuksineen, tehden pitkiä varjoja tulien väliin. Lakin punainen päällys kallistui kauniisti leveän mustan reunan päälle, ja vieressä välkkyi piikin kirkas kärki. Levollisena ja vakavana kulki aron poika kuin kiinni kasvaneena hevosen selkään, joka, vaikka laiha ja teräväluinen, kuitenkin oli melkein yhtä peljätty nopeutensa tähden kuin sen isäntä raakuutensa ja rohkeutensa tähden. Tarkoilla silmillään tähysteli ratsastaja kauas ylt'ympäri, mutta kaikki oli hyvin; niinpä hän veti esiin matkapullon, ilahuttaakseen ja vahvistaakseen sydäntänsä täällä vieraassa vihollismaassa.

Ensi päivä taistelun jälkeen oli jo ohi kulunut ja yö oli tulossa, mutta venäläisten voittoriemun pauhu ei ollut vielä vaiennut. Sitä iloa kuulivat Hämeen hongat, se heijastui kaikuna korkeista vuorista ja kirvelytti niiden monien suomalaisten sydäntä, jotka nyt vankeina istuivat vihollisleirissä. Vähän matkan päähän näistä onnettomista oli kolme venäläistä upseeria asettunut pystyyn käännetyn tynnyrin viereen, joka soveltui pöydäksi viinipulloille ja laseilla, joista he joivat tsaari Pietarin voittojen kunniaksi.

Ivan Petrovits nosti lasinsa. »Minä juon sinun maljasi, veli. Sinä voit tuntea itsesi onnelliseksi, kun saat juoda niin urhoollisen miehen kanssa kuin minä.»

Petter Tupovski joi ja vastasi: »Minä olen urhoollisempi kuin sinä, Ivan
Petrovits, eikä minulle tule mitään kunniaa juomisesta sinun kanssasi.
Sinä saat olla hyvilläsi joka kerran, kun minun varjoni edes sattuu
sinuun.»

»Sinä kuulet, mitä hän sanoo, Aleksei Feodorov», sanoi Ivan keskeyttäen, »mutta sinä myöskin tiedät, että hänen sanansa ovat valetta, sinä tiedät, että minä olen urhoollisempi. Enkö minä tapellut kuin leijona, kuin maailman väkevin leijona?»