»Sinähän olit lähellä minua, Aleksei Feodorov», intti Petter, »ja näit, miten minä taistelin. Etkö nähnyt, miten suomalaiset ottivat minua vastaan? Eivätkö he olleet kuin raivostuneet karhut, väkevät ja hurjat? Mutta minä olin kuin kaksi, minä annoin takaisin, ja me voitimme. Sanos, Aleksei, veli, enkö minä ole urhoollisin?»
»Ei!» huusi Ivan, kiihkosta ja viinistä punakkaana, »sano, että minä olen!»
»Uskallapas sanoa niin, Aleksei Feodorov!» uhkasi Petter.
»Uskalla vain, sanon minä!» intti Ivan myöskin uhaten.
Aleksei ei ollut vielä katsellut niin syvälle lasiin kuin kumppaninsa; hän vastasi rauhoittaen: »Minä tässä istun kahden urhoollisen miehen kanssa ja olen itse kolmas. Sinä olet rohkea, Ivan Petrovits, rohkea kuin leijona, ja sinä, Petter Tupovski, olet yhtä rohkea kuin Ivan, mutta tietäkää, veljet, se on paras mies, jolla on paras komppania, sillä se tuottaa voittoa ja kunniaa.»
»No, sitte minä olen paras, sillä minun komppaniani on sukkelin», huusi
Ivan.
»Ell'ei minun väkeni olisi sukkelampi», intti Petter.
»Minä», väitti Ivan, »voin todistaa, mitä sanon. Pavel, lennä kuin salama, kutsu vääpeli tänne komppanian kanssa. Heti paikalla! Muuten saa hän huomenna selkäänsä.»
»Kola!» käski Petter. »Lennä! Juokse tuomaan minun komppaniani! Heti!»
»Hyvä tuuma, ell'ei vain olisi sattunut mieleen juuri nyt», sanoi Aleksei vähän pelossaan kumppaniensa puolesta. »Miehet ovat puoli kuolleina väsymyksestä. Kolme vuorokautta työssä levähtämättä. Ja nyt he luulevat viimeinkin saavansa nukkua rauhassa.»