»Tähän asti minä olen uskonut, toden totta, olen uskonut niin lujasti, ett'ei kukaan ole sitä saanut pois päästäni, mutta nyt en enää usko mitään.»
»Mitä sinä sitte uskoit?»
»Niin kauan kun Lybecker oli meillä herrana, uskoin olevamme kaikki onnettomuuteen myödyt, mutta kun hän viimein karkkosi pois maasta ja Armfelt tuli päälliköksi, uskoin kaiken selvenevän meille, mutta nyt eilisen taistelun jälkeen en usko enää mitään. Minun pääni tuntuu tyhjältä. Siinä ei ole enää mitään ajatuksia eikä mitään muuta muistoa kuin että jouduimme tappiolle.»
Aabel istui suoremmaksi. »Venäläinen ei olisi mitenkään voittanut meitä, ell'ei olisi käyttänyt petosta apunaan.»
»Tekikö hän petosta?»
»Oliko muka rehellinen teko tuo Mallasveden yli souteleminen ja hyökkääminen meidän selkään?» kysyi Aabel uhkamielisesti. »Jos hän olisi ollut sotasankari, olisi hän miten hyvänsä pyrkinyt suoraa tietä eteenpäin. Vaikka meitä oli niin vähäinen joukko häneen verraten uskalsimme me kuitenkin pysyä levollisina virran pohjoisrannalla, mutta kas hän, se rikas ja mahtava, hän ei uskaltanut tulla suoraan meitä vastaan. Hyi!» Ja hän sylkäsi tuleen.
Molemmat olivat vähän aikaa vaiti.
»Näitkö Armfeltia, kun kuuli Galitsinin nousseen maalle hyökkäämään meidän selkäämme?» kysyi Simo viimein.
»Mitenkä minä olisin nähnyt hänet. Ratsuväkihän oli toisella puolella ja minä myöskin.»
»Hän kalpeni», sanoi Simo hiljaa. »Minä en ole koskaan ennen nähnyt hänen kalpenevan.»