»Tuokaas viiniä!» pyysi Alekseikin. »Me juomme ja pidämme iloa.»
Muutamat vangit olivat nousseet istumaan ja katselemaan venäläisiä herroja. Uusmaalainen ratsumies Aabel vannoi karkean valan ja sanoi vieruskumppanilleen, jalkaväen miehelle Simolle:
»Nuo iloitsevat. Mutta eivät ne kaikki iloitse. Näithän orjan, joka juoksi tästä ohitse, säilyäkseen solmupiiskalta ja kuolemalta. Herransa ajoi häntä takaa, paljas miekka kädessä.»
»Hirmuista on olla orjana», vastasi Simo, päätään pudistaen. »Ennemmin tulkoon kuolema.»
»Minä viittasin pakenevalle», jatkoi Aabel, »ja hän ehti peittäytyä tynnyrien väliin ja minä heitin vanhan hevosloimen päälle. Herra ei huomannut mitään, vaan juoksi ohitse. Mutta kiitokseksi sain tämän. Tahdotko palasen?»
Aabel näytti venäläisen leivän puolikasta ja katkasi siitä palasen.
»Venäläistä leipää! Ja sitä sinä syöt!» nuhteli kumppani.
»Kuvahan vain ruoatta elää, mutta ei ihminen», sanoi Aabel vakaasti ja haukkasi taas kappaleen.
Simo katseli häntä vähän aikaa vaiti ja sanoi viimein: »Jospa olisin kuva, niin en näkisi kaikkea kurjuutta, mitä nyt leviää aivan ympäri maata.»
»Hm, niin,» myönsi Aabel, »toispäivänä tähän aikaan olimme iloisemmat kuin ennen ja toivoimme enemmän kuin ennen, mutta nyt on kaikki ollutta ja mennyttä. Mitenkä sinä nyt luulet käyvän?»