Mutta juuri silloin tuli upseeri vankien luo ja kysyi venäjäksi: »Onko täällä ketään suomalaista, joka voisi tulla tulkiksi ruhtinas Galitsinille? Tulkoon hän tänne!»
Suomalaiset katselivat venäläistä sekavin tuntein, mutta ei yksikään liikahtanut. Upseeri uudisti kysymyksensä saksaksi, mutta ei saanut silloinkaan vastausta.
»Se tulisi teidän omien maamiestenne avuksi eikä ruhtinas Galitsinin», jatkoi upseeri ja katsoi vielä tutkivasti vankijoukkoa. Silloin nousi haavottunut vanki, joka oli, silmät ummessa, maannut maassa. Hän oli Miihkali.
Hämeenlinnasta karattuaan oli Miihkali pikku joukollaan häirinnyt vihollista, missä tämä vain oli heikonlainen, hyökännyt sen kuormastojen päälle ja pitänyt silmällä sekä Venäjän että Suomen armejaa. Sitenpä nämä sissit myöskin ennen kuin kukaan muu huomasivat Apraksinin aikeen viedä lautoilla väkeään Mallasveden yli ja hyökätä suomalaisten päälle takaa päin. He olivat jo vihollisten tullessa Kostianvirralle vieneet pois ja kätkeneet kaikki veneet sekä ylä- että alapuolelta ja sitte itse menneet Mallasveden pohjoisrannalle. Ainoastaan pari miestä jäi etelärannalle vakoilemaan vihollista. Kohtapa ilmestyikin niitä Harhalaan ja Äimälään mahtava joukko repimään huoneita ja kuljettamaan hirsiä rantaan, jossa ne jälleen yhdisteltiin lautoiksi. Kaikki elävät olivat jo ammoin paenneet vihollisen jaloista saloille, joissa toivoivat saavansa edes henkensä säilytetyksi. Monen vaaran jälkeen onnistui suomalaisten vakoojain iltahämärissä päästä kätketyllä veneellä lähtemään kumppaniensa luo. Pieni se vene oli ja tuuli kova, vaan sitkeillä ponnistuksilla saapuivat he viimein Mälkilään. Kun kumppanit löydettiin, lähetettiin Antero kiireimmiten viemään sanaa Armfeltille, vaan kaikki muut riensivät rannalle, jonne venäläiset pyrkivät. Ensimäiset lautat eivät vielä ehtineet rantaan, kun jo piilevien sissien pyssyt kaatoivat 200 miestä. Se hämmästytti venäläiset vähäksi aikaa, mutta kohtapa he sentään huomasivat vastustajat mitättömiksi ja nousivat heti maalle. Sissit peräytyivät, vaan ammuskelivat lakkaamatta ja kaatoivat paljon vihollisia, joilla ei ollut mitään turvaa. Viimein pienoinen sissijoukko joutui semmoiseen ahdinkoon, että sen perikato oli jo varmana silmäin edessä, vaan silloinpa jo Armfeltkin saapui jalkaväen kanssa ja taistelu alkoi hengen uhalla. Ihmeeltä näytti, että vielä monta suomalaista oli elossa. Luoteja oli tuiskunnut heidän ympärilleen kuin vesipisaroita sateella, kumppani toisensa jälkeen kaatui aivan tuossa vieressä, mutta jäipä heitä kuitenkin vielä jatkamaan taistelua.
Miihkali nousi seisomaan ja vastasi edessään odottelevalle upseerille:
»Minä puhun saksaa.»
»Hyvä», alkoi venäläinen puhua, »niin on, kuin jo sanoin, teidän omia maamiehiänne ne ovat, jotka tarvitsevat apua, mutta on minulla toinenkin asia. Ruhtinas Apraksin aikoi kohta lähteä pohjoiseen päin ja menisi mielellään suorinta tietä, mutta pelkää teidän järviänne ja vuorianne. Me olemme täällä outoja ja tarvitsemme jonkun, joka tuntee seudut. Minun pitää sentähden kysyä, kuka teistä rupeisi maksusta meille oppaaksi.»
Miihkali oli vaiti.
Odoteltuaan vähän aikaa vastausta kysyi venäläinen: »Tahdotteko ajatusaikaa?»
»Minä tahtoisin», vastasi Miihkali, »päästä kohta ase kädessä antamaan teille vastausta.»
»Ajatelkaa tarkoin», jatkoi upseeri, »tämä koskee teidän ja maanmiestenne henkeen. Tiedättehän, että te olette meidän käsissämme.»