Allin uupumus ja väsymys oli haihtunut, hän seisoi aivan vilkkaana ja elpyneenä herrain edessä; mutta äkisti hänen rohkeutensa näytti kokonaan haihtuvan, hän katsoa tuijotti kuin kuolevainen ja sanatkin kuolivat huulille.
»Mitä nyt?» kysyi Galitsin, tulkkiin katsahtaen, ja epäluuloisesti virkkoi Buturlin: »Aivanhan hän näyttää kiinni saadulta kavaltajalta.»
Alli ei ymmärtänyt heidän sanojaan eikä huomannut edes heidän läsnäoloaankaan; hän vain katsoa tuijotti kolmeen takana seisovaan upseeriin, nosti kätensä ja osoitti sormellaan heitä: »Tuossa hän on! Tuossa! Hän hyökkäsi meille ja pisti talon tuleen! Hän se on. Minä tunnen hänet!»
»Mitä hän tarkottaa?» kysyi Galitsin ja Miihkali taas tulkitsi:
»Hän sanoo tuntevansa rosvoojan, joka oli siellä pohjoisessa. Yhden niistä.»
Ruhtinas hämmästyi. »Pitääkö minun sitä uskoa? Voiko hän todistaa, mitä sanoo?»
»Voitteko todistaa, mitä sanotte?» tutkisteli Miihkali.
Alli katsoi jäykästi Ivaniin. »Hänellä on todistus kasvoissansa. Minun veljeni puri siihen, kun he löivät ja sitoivat äitini isää. Itse minä iskin häntä puukolla niskaan, mutta huonostipa se sattui, koska hän vielä elää.»
»Hän sanoo», selitti Miihkali, »että tuo arpi on hänen veljensä puremasta samana yönä, kuin väkivallan teko tapahtui, ja niskaansa on hän saanut puukon iskun.»
Ruhtinas kääntyi osotetun upseerin puoleen. »No, mitäs sinä vastaat tähän, Ivan Petrovits?»