Nyt nuorempikin veli Yrjö tarttui puheesen ja todisteli, ett'ei Lybecker suinkaan enää tohtinut peräytyä, vaan että Armfelt, joka oli urhoollinen mies, oli auttava heitä, ynnä muuta samanlaista. Mutta hän, jolle nyt puhuttiin, seisoi ääneti ja katsoa tuijotti avaruuteen, lieneekö sitte katsellut pilviä, jotka keveästi ja huolettomasti liitelivät taivaalla, vaiko kuunnellut kosken väsymätöntä pauhua, joka kuului iankaikkiselta taistelulta. Vai ajatteliko hän omaa nuoruuden voimaansa taikka maansa vaaraa, koska hän ei mitään vastannut, ennenkuin Elina kehoittaen sanoi: »Miksipä et tekisi, mitä voit? ja sinähän voit paljon.» Miihkali katsahti häneen, kun hän sanoi nuo sanat, ja valo välähti hänen katseestaan, mutta se sammui jälleen, ja hän vastasi hiljaa: »No, saatanpahan koettaa.»
»Karkurit tulevat pian», jatkoi Yrjö, »ehkäpä jo jonkun tunnin kuluttua. Me ratsastimme tänne täyttä laukkaa tapaamaan sinua ja ottamaan sinulta lupauksen, ennenkuin olisi ollut liian myöhä.»
Miihkali ei ollut iloinen eikä ollut enää pitkään aikaan tuntenut oikeaa iloa. Nyt hänellä oli pää täynnä uutta tehtäväänsä. Hän sanoi: »Minä lähden nyt vähäksi ajaksi kokoomaan ajatuksiani. Mutta ensin vielä hetkinen tervehdykseen. Tässä on minun morsiameni, sinun sisaresi, veli Yrjö. Hän tervehtii sinua, niin tervehdi sinäkin häntä.»
Elina meni Yrjön luo lapsellisesti, melkeinpä arasti ja sanoi: »Ota minut lempeästi vastaan ja anna minun rakkauteni Miihkaliin peittää viat, joita löydät hänen puolisostansa.»
»Miksi noin puhut, Elina?» kysyi Yrjö. »Eikö tämä päivä toteuta kaikkea sitä, josta olemme iloinneet jo edeltäpäin niin monta vuotta?»
»Kiitos, Yrjö», vastasi morsian ojentaen hänelle kätensä. »Minä tiedän, ett'et sinä puhu toisin, kuin ajattelet, vaikk'et enää olekaan lapsi meidän muiden lasten joukossa niinkuin ennen. Miten olet kasvanut suureksi ja muuttunut siitä asti, kun juoksentelimme kilpaa ja heitimme palloa yhdessä Keuruun pappilan nurmikoilla.»
Yrjö hymyili. Hänestä oli iloista muistella noita entisiä leikkejä, jotka olivat vielä niin elävinä hänen silmiensä edessä, ja hän sanoi: »Silloin sinä lainasit minulle korean huivisi kauniin ritarilinnani lipuksi, jonka yhdessä rakensimme pihlajan alle.»
Elinakin hymyili. »Niinhän se oli, mutta muistatkohan vielä, että lupasit hankkia minulle Tukholmasta vielä kauniimman kuin se, jonka annoin, oikein silkkisen ja kultakukkaisen?»
»Kyllä muistan,» vastasi Yrjö hymyillen, »mutta silloisella suurella laivallani en minä enää pääse purjehtimaan sen hakuun, sillä sen runkokin on turmeltuneena vinnillä eikä nuorista ja purjeista ole rahtuakaan enää tallella.»
Lapsuuden ajan iloiset muistot väikkyivät heidän ajatuksissaan, ja niin keveästi ja suruttomasti kuin tuomen kukat putoavat, livahti huokaus Elinan huulilta, kun hän sanoi: »Niin se oli silloin; nyt olet jo aika mies.»