»Pitkä mies ja vanhempi kyllä, mutta en niin vanha, ett'en enää muistaisi sinun sisarellista hyvyyttäsi minua kohtaan.»
Tämän keskustelun ajan seisoi toinen äsken tulleista nuorukaisista vaiti ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Pitkäpä aika oli kulunut siitä, kun hän viimeksi oli täällä nuorena vänrikkinä. Miten paljon hän olikin saanut kokea näinä vuosina! Hänen kulunut univormunsa oli todistuksena kapteenin arvoa seuranneista kaikenlaisista vastuksista ja vaivoista, mutta hänen nuoren otsansa rypyt puhuivat vielä selvemmin sisällisistä taisteluista ja kärsimyksistä. Vaan kelläpä parempi osa oli? Koko aikakausihan pyöri kuin huima ratas, joka teräviin hampaisiinsa tempoi kaikki elävät olennot. Ei siinä auttanut rukous, ei valitus, ei vastustus; täytyi vain seisoa ja kantaa, mitä kerran oli kunkin kannettavaksi pantu. Elias antoi toisten puhua loppuun asti, mutta viimein hänkin kääntyi Elinan puoleen ja sanoi: »Minua ette varmaankaan enää tuntenut.»
»En heti», vastasi Elina. »Kaikki, mitä olette kokenut, on tehnyt teidät ihan toiseksi mieheksi kuin se Elias, joka nuorukaisena vei minut tanssiin ja joka kanteli minua vahvoilla käsivarsillaan kun jalkani oli kipeä ja minun täytyi istua vankina pienessä huoneessani.»
Ilo välähti sotilaan päivettyneistä kasvoista ja hänen sydämensä hymyili silmänräpäyksen ajan. »Muistatteko sitte, miten silloin oli?» kysyi hän.
»En minä koskaan unhota», vastasi Elina, »miten hyvä te olitte ja koetitte ilahuttaa minua sinä ikävänä aikana, joka ei näyttänyt koskaan loppuvan.»
Lempeitä, ystävällisiä kuvia liiteli sotilaan sielun ohi hänen muistellessaan tuota aikaa, jolloin hän, yksinäinen nuorukainen, sai täällä ensi kerran kokea kotielämän iloa. Siihen asti hän tuskin oli ymmärtänyt, mitä onneksi sanotaan, vaan täällä hän oli saanut sitä tuntea. Mutta sitte elämä hänelle taaskin opetti, miten harvoin onni antautuu kiinni.
Jo nuorena oli orpo Elias joutunut sotamieheksi. Hän seurasi kuningastansa vaaroihin ja voittoihin, tuota kuningasta, joka näytti Euroopalle hallitsija-seikkailijan, joka ainiaaksi vaihtoi purpuraviitan sotilasnuttuun ja hävitti kansaltansa suurvallan aseman sillä mielettömällä kiihkollaan, että tahtoi mistä hinnasta hyvänsä siirtää Puolan kruunun kuningas Augustilta Stanislaille; joka itsepäisesti ja jäykästi halveksi yhteiskunnallista onnea ja inhosi kansalaisvapautta, joka piti valtakuntaa kasarmina ja arvosteli ihmistä sen mukaan, kelpasiko hän sotamieheksi vai eikö. Eräs hänen etevimpiä miehiään, Arvid Horn, oli voittajana Varsovan luona. Siellä hänet kuitenkin muutamiksi päiviksi voitti August, valloittaen mahtavalla sotajoukolla kaupungin. Silloin Elias ynnä monta muuta Hornin miestä vietiin vangiksi Moskovaan, niin ett'ei hän saanut iloita kumppaniensa kanssa, kun Kaarle-kuningas pikamarssissa riensi Galitsiasta, voitti Augustin ja valloitti takaisin Varsovan.
Paljon saivat silloiset sotilaat kokea, ehkäpä enemmän kuin ne vangit, jotka vietiin Sisä-Venäjälle. Elias oli kokenut kumpaakin ja hänen kasvoissansa oli kyllä merkkejä tuhansista vaaroista, joiden läpi hän viimein pakolaisena pääsi Suomen rajalle sekä puolisokeana ja laihana kuin luuranko pääsi hyväntahtoisen majurinrouva Tavastin luo Nokian kartanoon.
Elina ei tajunnut, miten paljon hänen kotinsa oli antanut Eliakselle. Toinen ei koskaan mittaa toisen onnea. Jonkun verran saattoi Elias ilmaista muille, vaan jotakin piti hän myöskin omana salaisuutenaan. Paljon oli kätkössä nuorten sydämmissä, paljon oli heillä puhumista ja muistelemista; mutta kirkkoherra oli jo saanut kyllikseen niistä muistoista, hän mieluimmin pysyi tämänpäiväisissä iloisissa asioissa; palattiin pöytien luo. Haarikat laskettiin täyteen, olut vaahtosi ja ilo elpyi.
»Juokaamme morsiusparin onneksi, ja sitte laulua heidän kunniakseen!» lausui Yrjö, joi sarkkansa pohjaan asti ja otti huilun taskustaan, jossa se oli ollut palasiksi päästettynä. Hän kierteli sen kokoon, koetti ääntä ja alkoi soittaa, kuten sanoi, morsiusparin kunniaksi. Yrjön lakattua soittamasta sanoi Elina iloisesti: