»Niin, niin, ell'ei muu auta.»
Miihkali heittäytyi pitkäkseen ikäänkuin aivan huolettomana, ja kaikki olivat hiljaa.
Niin kului vähän aikaa ja yö lähestyi. Jo oli niin pimeä, ett'ei enää olisi voitu erottaa ystävää vihollisesta, ell'eivät suuret nuotiot olisi valaisseet ketoa. Mutta vähitellen nekin sammumistaan sammuivat, ja miesjoukot niiden ympäriltä hajosivat. Kaikki olivat väsyksissä ja halusivat levolle. Vangit olivat myöskin nukkuvinaan. Moni heistä voi siinä jotenkin hyvin, kun makasi, jalat suorana lämpimässä tuhkassa. Jotkut olivat myöskin saaneet kimpun kuusenhavuja päänsä alle; parempaa ei voinut toivoakaan. Vaan monipa myöskin makasi läpimärkänä ja vilusta väristen. Iikka ja Alli olivat viimein yksin istumassa ja panivat silloin tällöin uutta puuta tuleen sekä katselivat hiljaa ajatuksissaan, miten liekit nopeasti raastoivat saaliinsa. Surua heillä oli kummallakin, mutta erilaatuista. Aika rupesi tuntumaan kovin hitaiselta.
»Nytpä meitä luullakseni ei kukaan enää estä lähtemästä täältä pois», sanoi Alli viimein, nousten seisomaan. »Täällä ei enää maksa vaivaa viipyä.»
Miihkali avasi silmänsä. Hän näet makasi lähellä tulta ja kuuli naisten aikovan lähteä. Hän kohottautui kyynäspäilleen.
»Voinko auttaa teitä, kun pääsemme pois leiristä?» kysyi Alli häneen katsoen.
»Älkää menkö vielä», neuvoi Miihkali, »ruhtinas lupasi teille suojeluskirjan, odottakaa sitä.»
»Saankohan minäkin sitte rauhassa kävellä etsimässä Anteroa?» kysyi
Iikka.
Allia kauhistutti tuo ajatus, että hänen vielä pitäisi kierrellä tuolla asialla. »Aiotteko vielä etsiä häntä kuolleiden joukosta?» kysyi hän levottomasti.
»Sieltä minä olen jo häntä etsinyt. Ei hän siellä ole.»