»Antakaa hänen olla, missä on», virkkoi Aabel. »Jos hän palaa, niin saa maksun siitä, että ampui Lybeckeriä.»
Vaimovanhus huolissaan huojueli edestakaisin. »Jos he rupeavat ankaraksi hänelle, niin rupeaa hänkin kovaksi», huokasi hän. »Ah, te ette tiedä, te, mutta äiti ei itseään pettele. Minä yksin tunnen salon pojan, ja hänen synkkä kohtalonsa kiiruhtaa minua. Tule, Alli, lähtekäämme jo pois.»
Mutta Alli vastasi hidastellen: »Odotamme vielä hetkisen, ruhtinas pyysi meitä viipymään. Mielelläni tahtoisin minä myöskin kuulla jotain omaisistani.»
Miihkali nousi ylös. »Tahdotteko tietää kaikki?» kysyi hän.
»Tahdon.»
Hän astui tulen luo tytön viereen ja sanoi hiljaa: »He nukkuvat nyt kaikki kuoleman unta ja pyytävät teitä: älkää enää itkekö heidän kohtaloansa.»
Maa tuntui vapisevan tytön jalkain alla. Kaikki, mitä hänellä oli ollut, mitä hän oli toivonut ja minkä hyväksi elänyt, kaikki nyt äkisti yhdellä iskulla poistui näkyvistä; katsoipa hän minne hyvänsä, näkyi kaikkialta vain tyhjä, ääretön avaruus. Voimatkin tuntuivat loppuvan, hän kävi istumaan.
Miihkali katsoi hänen kalpeihin kasvoihinsa ja jatkoi: »Teillä on suuri voima itsessänne, suurempi kuin kellään muulla uskon olevan. Menkää sen voimanne kanssa Jumalan tykö, niin on hän auttava teitä.»
»Minä olen niin yksinäni.»
Anteron äiti ymmärsi sen surun ja riensi tavallansa lohduttamaan. »Kyllä teillä on yksi jos tahdotte. Turvatkaa minuun ja kulkekaamme yhdessä. Ei minullakaan ole mitään muuta kuin surua, ei ketään.»