»Niin, niin», sanoi Alli, silmät kuivina, »surua on meillä kummallakin, olkaamme yhdessä.»
»Sotajoukkoonko aiotte mennä?» kysyi Miihkali.
»Niin niiden luo, jotka taistelevat ja kuolevat.»
»Älkää menkö sinne!» pyysi hän. »Teidän paikkanne ei ole siellä.»
Alli katsahti vakavasti. »Jumala on riistänyt minulta kodin ja omaiset; tahdotteko te vielä lisäksi riistää minulta isänmaan?»
»Te välkytte kuin tähti, missä hyvänsä liikutte lempeissä toimissa, vaan veressä te sammutte ja kuolette.»
»Minun toimeni pysyy puhtaana niin kauan, kun en itse sitä tahraa; pitkää ikää minä en halua.»
»Totelkaa minun neuvoani ja pyyntöäni!» pyysi hän taas. »Menkää takaisin sinne pohjoiseen.»
»Siellä ei minulla enää ole mitään, mutta täällä alhaalla on Armfelt ja hänen väkensä ja koko tämä suuri, pyhä taistelu, jossa ei kukaan saa väsyä niin kauan kun sydän sykkii. Kun miehet horjuvat, kun vastoinkäymiset väsyttävät heidän kätensä, silloin minä puhun heille kehotuksen sanoja: Älkää unhottako, että isämme elävät tuolla pilvien yllä ja katselevat sieltä teitä, jotka nyt taistelette saman maan puolesta, jota he ovat rakastaneet kuolemaansa asti. Taistelkaa niin, että vainajat saavat iloita tälle miespolvelle, joka on heidän perijänsä. Voitto on kaikkivaltiaan Jumalan kädessä, joka tietää, kelle hän sen antaa, mutta käyköönpä miten hyvänsä, ei koskaan pidä kuulua, että Suomen kansa olisi hidastellut maatansa puolustaessaan. — Ja kun urhoolliset miehet kalpenevat kaatuessaan, kun miekka putoaa heidän hervonneesta kädestään, sanon minä: Onnelliset te, jotka kaaduitte nuorina, kun voimanne vielä olivat vahvimmillaan. Vanhuuden sumut eivät ehtineet kylmentää sydäntänne. Ei teidän käsienne tarvitse koskaan laitella rakastenne hautoja. Tulevien aikain lauluissa ylistellään teidän urotöitänne, ja kun teidän maallenne käy hyvin, iloitsette te siellä ylhäällä, jossa päivät sytytetään, ja sanotte toinen toisellenne: Mekin olemme rahtusellamme kaunistaneet ja ilahuttaneet Suomea.»
»Te ette ole niinkuin muut naiset», sanoi Miihkali.