XXV.
Armfelt.
»Hiljaa pojat!» kehotti Elias. »Katsokaa, kuka tuolla tulee!» Ja hän viittasi Armfeltiin päin, joka nyt juuri lähestyi.
Kenraali oli kuullut Eliaksen puheen ja kysyi: »Kelle te puhuitte?
Voitteko taata, että ne sananne olivat tarpeen?»
»Hallitus on kansan peili, ja missä se särkyy, siellä särkyy kaikki muukin. Tässä puheltiin kavalluksesta.»
Armfelt löi otsaansa. »Kavalluksestako? Onko mahdollista? Täällä, näiden keskellä? Näiden, joihin minä olen luottanut aivan viimeiseen asti!»
Elias katui ja sanoi rauhottaen: »Voittehan, teidän ylhäisyytenne, tehdä nyt, niinkuin monesti ennenkin. Monta ajattelematonta sanaa synnyttää tämä kurjuuden aika.»
»Mutta sen sanan haamukin on liiaksi.» Ja kenraali hyppäsi lähimpään rekeen, josta alkoi kovalla äänellä puhua:
»Ystävät ja aseveljet! Kuulkaa minua, minä tahdon tänä hetkenä puhua teille kaikille. Minun luottamukseni teidän miehuuteenne, teidän kunniantuntoonne ja uskollisuuteenne on ollut niin horjumaton, että minä ihan epäilemättä olen pitänyt tätä armejaa urhoollisimpana ja uskollisimpana maamme puolustajana, kuin Suomi olisi koskaan voinut mistään löytää. Minä olen katsonut suurimmaksi kunniakseni, että olen saanut olla teidän johtajananne, ja vaikka koko maailma olisi sanonut, että teidän joukossanne on edes yksi ainoakaan, joka kieltäytyisi seisomasta kuin mies viimeiseen asti, niin minä olisin vannonut sitä häjyksi valheeksi. Mutta nyt puhutaan meidän omassa keskuudessamme sanoja, jotka viittaavat sinne päin, että minä olisinkin ehkä ollut väärässä. Tässä on lausuttu helvetistä tullut sana: kavallus! Mitä pitää minun siitä sanoa? Mitä?»
»Vastatkaa itse puolestanne», sanoi Elias, »te jotka aloitte.»