Simo osotti Anteroa. »Tuohan se pani arpaa nappuloilla, miten kauan vielä kestää, ennenkuin venäläiset omistavat Suomen.»
»Vai sinä, Antero! Senkö näköinen se kavaltaja on?» kysyi kenraali suruisesti tarkastellen syytettyä.
»Ei häneen ole luottamista!» huusi moni ääni.
»Sotakumppanit!» jatkoi Armfelt. »Se mies, joka nyt teidän päällikkönänne puhuu teille, ei ole aina ollut kenraali. Olen minäkin tavallisena sotamiehenä seisonut rivissä ja kantanut muskettia; sentähden tiedän minä yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä teistä, ett'ei kukaan rehellinen sotilas, ei häivinkään, tahdo palvella yhdessä sen kanssa, jonka sotilaskunniasta ei olla oikein varmat. Paljas epäluulokin ja epätietoisuus riittää tuottamaan häpeää ja kunnian menetystä koko joukolle. Minä pyydän siis kaikkia teitä, jotka olette tässä läsnä, yhdessä minun kanssani tutkimaan tätä asiaa ja tuomitsemaan nyt heti paikalla.»
»Antero», alkoi Simo, »sinä tiedät itse, mistä me sinua syytämme, puolusta itseäsi, jos taidat.»
Antero astui rohkeasti lähemmäksi. »Älkää pitäkö puheita!» sanoi hän hurjasti. »Ampukaa minut, niin onpahan yhtä huimapäätä vähempi maailmassa. Vielä minulla on jäljellä yksi, joka minua siunaa. Minä en pelkää!»
»Mitä olet tehnyt ja sanonut? Vastaa minulle rehellisesti!» pyysi
Armfelt.
»Minä mietiskelin kauankohan kestää vielä, ennenkuin venäläinen saa meidät.»
»Tiedätkö sinä siis, että hän meidät saa? Aiotko sinä auttaa häntä?»
»Minä sanoin, että hän voittaa meidät sentähden, että herroilla ei ole enää siunausta eikä menestystä kanssansa.»