»Sinäkö sitä siunausta sitte annat, koska sen tiedät?»
»Minä sanoin myöskin», jatkoi Antero, »että kenraali Armfelt pitää kiinni kunniasta ja kenraali De la Barre viisaudesta.»
»Niinpä tunnet meitä kylliksi sen verran, että tiedät, että me emme kumpikaan voi pitää kiinni molemmista. Entä sitte?»
»Ei minulla ole mitään muuta sanottavaa.»
Armfelt kääntyi toisten puoleen. »Siinäkö on koko syytös?»
Muuan sotamies vastasi: »Hän pilkkaa kuningasta ja päällikköjä ja puhelee maan myömisestä viholliselle.»
»Hm», sanoi kenraali, »vai olet sinä semmoinen mies. No, pojat, minkä tuomion me lausumme sellaisesta miehestä?»
Sotamiehet neuvottelivat hiljaa keskenään. Viimein lausui joku: »Jos me varmaan tietäisimme hänen tarkottavan totta sanoillaan, niin tuomitsisimme hänet kuolemaan, vaan koska kukaan ei tahdo uskoa miehestä niin pahaa, kuin hänen sanansa osottavat, niin eläköön hän, vaan jalkaväki ei enää tahdo, että hän saisi pitää sen univormua. Ehkä hän kelpaa hevosväkeen.»
»Mitä meidän tarvitsee olla huonommat», huusivat ratsumiehet toiselta taholta. »Emme mekään ota vastaan Anteroa.»
»Siis kumppanien hylkäämä ja tämmöisenä päivänä!» sanoi Armfelt hitaasti. »Antero, sinä entinen asekumppani, nyt on musta tahra nimessäsi, ja omat kumppanisi ovat pyhkineet sinut pois luettelosta. Se on pahempi kuin kuolema. Kukapa olisi sitä luullut? No niin, te tiedätte että minun päiväkäskyni 20 päivältä syyskuuta 1713 on ehkä ankarampi kuin mikään sota-artikkeli; se tuomitsee säälimättä jokaisen, joka rikkoo; vaan tänään minä tahtoisin ennemmin vapauttaa kuin tuomita, sillä lähestyvä taistelu on juhlahetki, josta vielä monen sadan vuoden kuluttuakin puhutaan. Mitäs arvelette, pojat, jospa jättäisimme tuomion ja antaisimme Anteron marssia taisteluun pohjalaisten kunniarikkaassa, paljon kokeneessa univormussa ja näyttää katuvansa ajattelemattomia sanojaan sekä voittaa takaisin, mitä oli nyt juuri kadottamaisillaan?»