»Eläköön Armfelt!» virkkoi Antero, juosten innoissaan esiin ja samassa tunkeutuivat kaikki kenraalin ympärille, ja riemun kaikuessa kohosi hän heidän käsissänsä ylös ilmaan.
De la Barre lähestyi ja katseli kummastellen tuota outoa näytelmää. Muutamia värähdyksiä näkyi hänen kasvoissansa, voimatta kuitenkaan tehdä niitä elävämmäksi; ne pysyivät synkkinä, ainoastaan silmänräpäyksen ajaksi kalveten.
Sotamiehet huomasivat De la Barren tulon ja Aabel kysyi lähinnä seisovilta: »Emmekö hurraa myöskin De la Barrelle?»
»Se on teidän asianne», vastasi Simo. »Jalkaväellä ei ole mitään tekemistä sen miehen kanssa.»
»Olihan ratsuväkeäkin hurraamassa Armfeltille.»
»Entä sitte», virkkoi Simo, »kuningas kyllä tunnetaan kypärästään, ja osaatpa sinä itsekin erottaa heidät.»
Kenraalit ehtivät jo ohitse ja hurraaminen jäi sikseen.
»Mitä se melu merkitsi?» kysyi De la Barre.
»Se koski kavallusta, mutta toivoakseni oli kaikki vain pelkkää väärinkäsitystä.»
»Kavallustako!» ihmetteli De la Barre. »No niin, sepä toden totta olisikin luonnollinen päätös tästä kaikesta, eikä mikään äkkiarvaamaton ilmiö. Mielettömyys teidän ajatustanne ohjasi, kun vastoin kaikkien muiden neuvoa päätitte taistella tässä.»