Armfelt pysähtyi. »Haluaisitteko te yhä vielä Ilmajoen metsiin ja olisiko meidän ollut parempi taistella siellä?»
»Tietysti», vastasi De la Barre. »Siellä olisimme voineet tiheillä saarroksilla suojella itseämme. Täällä on kaikki avoinna, ja kun meillä on niin vähäinen voima vihollisen 20,000:tä vastaan, on tähän pysähtyminen hulluutta ja varma kuolema. Parempi metsääkin olisi vielä ollut Vöyrin solake.»
»Minulla on aivan päinvastainen vakuutus, sillä metsän hakkuu olisi enemmän vahingottanut ja väsyttänyt meitä itseämme kuin vihollista, kun, Jumala paratkoon! emme kuitenkaan ole kyllin voimakkaat saarroksia puolustamaan. Solakkeita on talvisaikaan yhtä vähän Vöyrissä kuin muuallakaan koko maassa, sillä kaikkihan nyt on tasaista ja tiet yhtä huonot kaikkialla. Vahvempi vihollinen ei kuitenkaan pidä lukua tiestä, vaan kulkee, mistä mielensä tekee, ja se pitää heikomman ottaa huomioonsa. Tuskin on meillä koko tällä puolella maata kolmeakaan luotettavaa solaketta, varsinkaan nyt, kun vihollinen on näyttänyt kykenevänsä kuljettamaan kokonaisia rykmenttejä järvien yli, niin että hän milloin hyvänsä voi piirittää meidät.»
»Tuohon», intti De la Barre, »minä en yhdy ollenkaan; vaan jos todellakin on niinkuin sanotte, olisi meidän vielä kerran pitänyt peräytyä ja odottaa kevättä, sillä jos mikään on raskasta, niin ainakin on tuo tahallaan meneminen teurastuspenkille tämän vähäisen voiman kanssa, jonka rohkeus ja kestävyys kärsimisissä kyllä on aivan verraton.»
Armfelt hymyili suruisesti ja sanoi: »Selvään kuuluu vieras noista sanoista, sillä ainoastaan se, joka ei koko sydämestään ole kärsinyt tämän maan kanssa, jaksaa ajatella, ett'eivät ne kärsimykset nytkään loppuisi. Hänen silmänsä ei näe, mikä kiihkeä halu elää joka sydämessä kuolettaa viimeinkin epävarmuus, joka jo kauan on rammannut jäseniemme viimeistä voimaa ja kiskonut sydämestämme viimeisenkin toivon. Me olemme jo kylliksi odotelleet ja peräytyneet, nyt seisomme tässä ja voitamme taikka kuolemme.»
»Te puhutte mahtivallan kieltä ja vaaditte kuuliaisuutta.»
»Minun ääneni on kansan ääni, minä tahdon samaa kuin se.» Armfelt otti taskustaan kirjeen ja avasi sen. »Tässä on sitä paitsi kuninkaan viimeinen ilmotus, jossa hän pyytää minua olemaan millään ehdolla väistymättä, vaan kestämään ja taistelemaan viimeiseen mieheen.»
De la Barre vastasi halveksivalla äänellä: »Hyvähän on olla herrana, kun jumaloidaan ja totellaan kuin kuningasta. Missä te astutte, siinä toivo vilkastuu ja siinä kasvaa rohkeus ja puolikuihtunut voima jälleen elpyy sekä nuorukaisissa että miehissä, ja luottamus teihin saa jokaisen luottamaan itseensäkin ja tulevaan aikaan.»
Armfelt katsahti iloisesti ylös sanoessaan: »Eihän se ole muuta kuin että kansa tuntee minua kohtaan samaa kuin minä heitä kohtaan. Yhdeksän vuoden ikäisenä poikana tulin minä tänne kotiseudustani Nevan tuolta puolen, isättömänä ja ilman muuta rikkautta kuin kaksi tyhjää kättä. Täällä minä sain leipää ja palkkaa», kertoi hän hymyillen, »sainpa hevosenkin ja ennen kaikkea luottamuksen omaan itseeni. Sitte minulle elämä opetti kaikenlaista vieraassa maassa, mutta jos luen kaikki yhteen, niin on se ennen kaikkea opettanut minut rakastamaan velvollisuutta ja tätä kansaa, joka pitää velvollisuutta korkeimpana kaikesta.»
»Tehkää, miten tahdotte, mutta vastatkaa myöskin seurauksista», vastasi
De la Barre tylysti.