Kenraalit saapuivat sen tulen luo, jossa Iikka keitti ja puuhasi. »Onko teillä kylläksi tarpeita haavotettuja varten, kun tarvitaan», kysyi Armfelt.
»Kyllä minä paikkailen ja sitelen, jos te vain säilytätte meidän paikkamme», vastasi vaimovanhus luottavasti.
»Onko teillä kylliksi siteitä kaikille, jotka verta vuotavina tulevat taistelusta?» kysyi Armfelt vielä.
»Eipä juuri liiaksi, mutta ei puutettakaan. Palttina loppui, mutta tässä on revittyä tuohta, pehmeätä kuin silkki. Tappuroita ja heiniä on myöskin sekä tervaa lisäksi, joka on kaikkein parasta. Jos Jumala suo meille elämää ja voiton, niin tulemme kyllä toimeen sillä, mitä meillä on.»
»Tiedättehän, mitä sankarimme kärsivät ja kestävät ja minä myöskin. Me tiedämme molemmat, ett'eivät he lellittele vaaraa; me tiedämme, minkä arvoiset he ovat taistelussa, ja sentähden minä luulen sen onnistuvan; sillä meillä on oikea asia ja sitä Jumala auttaa.»
Iikka katsahti synkän näköisenä ylhäiseen herraan. »Jumala on kyllä teidän kanssanne, herra kenraali, sillä te olette oikeudentuntoinen mies; mutta olihan Jumala paratiisissakin, vaan kuitenkin pääsi sinne käärme. Sen ne opettivat minulle nuoruudessani.»
Armfelt katsoi häntä kummastellen. »Tahdotteko ennustaa meille pahaa?»
Vaimovanhus nyykytti päätään paljon sanovasti ja vastasi: »Onni on uskotun, sentähden sen onnettomuus voittaa; mutta uskottomuus voi välistä olla onnellisempi kuin uskollisuus, sentähden minä en luotakaan onneen enkä myöskään usko, että siihen aina kannattaa luottaa sen, joka pelastaa itselleen onnen ainiaaksi.»
Armfelt kääntyi De la Barren puoleen. »Olikohan tuossa varotus? Mitä hän oikeastaan tarkotti?»
De la Barre nykäytti halveksivasti olkapäitään. »Minä en ymmärrä suomalaista, minusta hän on liian umpimielinen. Minun ranskalais-puolalainen vereni on liian lämmin, mieltyäkseen tämän maan kylmään ja kuivakiskoiseen äänilajiin.»