Armfelt jatkoi keskusteluaan Iikan kanssa. »Kuinka te muuten jaksatte täällä? Tämähän on jo kolmas yö.»
Iikka sulloi pataan vehreän olkilyhteen ja ammensi siihen enemmän lunta. »Vähäpä minusta, joka toimiskelen täällä lämminten tulien luona», sanoi hän, »huonommin ne voivat tuolla alhaalla jäällä.»
De la Barre kumartui tirkistelemään pataan. »Mitä tuo on? Keitetäänkö sitä hevosväen hevosille?»
»Siitä tulee viiniä niille, jotka lähtevät kuolemaan.»
»Viiniä hevosilleko?» kysyi De la Barre.
»Ei, herra, vaan niille jotka puolustavat maata ja teitä tänään. Mutta missä hätä pitelee kiinni tuopinkorvasta, siinä humala ja hunaja eivät kuohu yli laitojen. Paremman puutteessa on tämä kuitenkin kyllin hyvää, varsinkin näissä padoissa. Niissä on mehua katajanmarjoista, ja kun rauhallisissa asunnoissa on kyllin aikaa laittaa niistä juomaa, vähän jauhoja sekaan pannen, niin kelpaa se hääpitoihinkin; mutta tässä on kiire ja hätä, sentähden on se katkeraa ja heikkoa, mutta kuitenkin lämmittävää ja parempaa kuin paljas vesi.»
De la Barre osotti pataan, jonka vieressä he seisoivat. »Vaan entä tuo? Ovathan ne vehreitä olkia keskellä talvea. Eikö niitä keitetä hevosille?»
»Jos Jumala suo meidän elää huomispäivään, niin hevoset saavat sen keitetyn rehun, mutta ei ennen. Se on menneenkesäisten ohrapeltojen vihanta laiho. Ihmiset leikkasivat peltonsa, ennenkuin laiho pääsi tähkälle, sillä jos se kerran ehti valmistua, niin tiedettiin, että sen olisi kruunu ottanut, ell'ei sota ehtinyt sitä jo ennemmin hävittää. Sentähden he kätkivät oljet talveksi, keittääkseen niistä hädän hetkinä edes vähän voimaa. Sitä voimaa ei juuri kannata kehua, mutta täydestä se saa kelvata, varsinkin lapsille, kun taloista maito loppuu. Mutta kaikki mitä oli koottu ja säästetty monen peninkulman alalla, on nyt tässä. Äidit ovat riistäneet viimeisenkin aarteensa lapsiltaan, estääkseen edes muutaman päivän meidän sankarejamme kuolemasta nälkään ja paleltumasta.»
»Mitä heillä sitte itsellään on?»
»Ei mitään! Mutta isänmaa ennen kaikkea.»