»Niin, täällähän sinä ensin aloit elää.»
»Minä aavistan, että olen täällä myöskin kuoleva.»
Se oli hyvin luonnollisen näköistä, mutta Elias kuitenkin vastusti lohdutukseksi sekä itselleen että kumppanilleen. »Miksipä juuri täällä? Olethan monesti ollut kuolemaa lähempänäkin kuin nyt.»
»Niin, sinä kyllä tiedät, että olen ollut lähempänä sitä kuin nyt. Olen istunut sidottuna turvattomana vankina keskellä vihollisia, joille julmuudessa ei ole vertaista Pohjolassa eikä koko maailmassakaan. Sinä tiedät, että minä olen kärsinyt kylmää ja nälkää yhtä paljon kuin kuka hyvänsä meistä. Minua ei ole rasittanut toisten johtamisen taakka ennen kuin tänä päivänä. Minä olen ollut vastuunalainen elämästä ja menestyksestä, voitosta ja tappiosta meidän keskellämme. Minä olin taistelukentällä ja näin kuoleman jo tavottavan minua, viedäkseen minut ainiaaksi. Olen nähnyt pahintakin, silmiäni räpäyttämättä, enkä ole askeltakaan peräytynyt rohkealta tieltä, jonka kerran valitsin. Minä en ole peljännyt enkä vavissut, en katunut enkä itkenyt sitä päivää. Mutta nyt ei ole enää niinkuin ennen. Juuri nyt tänä päivänä, tänä iltana vaivaa minua levottomuus, minua melkein vavistuttaa ja mieleni tekee väistymään pois sen tieltä, jota en näe.»
Joka sana oli totta, tiesi kyllä Elias, mutta tuohon mielialaan, jota tähän asti ei näkynyt Miihkalissa, tiesi hän luonnollisen selityksen ja sanoi rauhottaen:
»Eihän se ole kumma. Luonto ei voi edes semmoisessakaan miehessä kuin sinussa silmänräpäyksessä parantaa vammoja, joita on kauan kokoutunut ja jotka vielä kauemmin ovat vapaasti saaneet levitä ylt'ympäri. Sinun veresihän on juossut melkein virtanaan ruumiistasi näinä viime aikoina, kasvosi ovat kalpeat, valtimosi eivät syki voimasta, vaan kuumeen tulesta.»
»Ei minulla ole pahempaa hätää kuin kenellä hyvänsä muulla.»
»Me emme kärsi enempää kuin maa kärsii, mutta sentähdenpä onkin kaikki ympärillämme, koko tämä Pohjola, päässyt irti liitoksistaan. Luonto ilmottaa kamalan kauhunsa ihmeillä, jotka melkein ennustavat, että ajan valta on lopussa ja ijankaikkisuus aikoo tuoda tuomion suuren päivän.»
»Niin, kuule luonnon huokauksia ympäriltäsi, kuule ihmisten rukouksia, miten he pyytelevät säästämään, tulepa katselemaan yön hiljaiseen pimeyteen, niin näet enemmän kuin itse päiväkään näkee.»
Kun Elias ei siihen mitään vastannut, jatkoi Miihkali: »Minä seisoin katselemassa kirkkoa, kun sinä tulit. Minun sydämeni halusi rauhaan ja lepoon.»