Hän vaikeni ja katseli taas purjehtelevia pilviä kohti. Elias katsoi myöskin sinne päin, mutta ei nähnyt mitään, vaan kysyi viimein: »Mitä näet siellä? Mitä sinne niin tirkistelet?»
Miihkali muisti kumppaninsa ja vastasi: »Minä näin… Etkö sinä sitte nähnyt mitään, Elias?»
»Minäkö?» sanoi kumppani. »En, en minä mitään nähnyt. Mitä sinä näit?»
»Kummallista», sanoi Miihkali, vielä kerran katsoen ylöspäin. »Katso tuonne, ei, tuonne tornia kohti. Siellä minä näin, taikka ei, minä olin vaan näkevinäni vanhan isäni hopeanharmaan pään.»
»Sehän on vaan pilvi kuun valossa», vastasi Elias, saamatta sitä miksikään muuksi, ja ne sanat palauttivat Miihkalinkin todellisuuteen. Hän huomasi jo itsekin pettyneensä haihtuvaisesta pilvestä ja hänen äänensä kuului vähän surumieliseltä, kun hän vastasi:
»Mikäpä se muu olisi ollut, mutta se näkyy ilmaisee kuitenkin paraiten kaikesta, minkä arvoinen mies nyt on.»
»Vanhuksen ei olisi pitänyt koskaan sitoa sinua lupauksilla eikä ohjata pois sankarin uralta», sanoi Elias.
»Häntä älköön kukaan tuomitko, hän teki niin hyvin kuin ymmärsi», vastasi toinen.
Talonpoika, joka oli ollut vahdissa, vaan juuri päässyt vuorostaan, keskeytti heidän puheensa, astuen heidän luokseen ja sanoen »Petos hiiviskelee meidän keskellämme. Kaikki ei ole niin oikein, kuin pitäisi olla.»
»Mitä nyt?» kysyi Miihkali ja talonpoika jatkoi: »Meidän varastoihimme, jotka otimme venäläisiltä Längenmäellä, on taas koskettu ja toisen kerran on niitä vähennetty. Kaikki vaatteet ja kalliimmat kalut ovat nyt poissa teillä tietämättömillä. Jauhot vain ovat jäljellä, mutta eivät nekään koskematta.»