Miihkali seisoi synkkänä kuin pimittävä pilvi. »Jos minä», sanoi hän, »olen vikapää kaikkeen pahaan, josta minua syytätte, ja jos minun mieheni ja minä olemme liikaa väkeä maassa, niin menkää venäläisherrojen luo ja sanokaa, millainen on asemamme ja miten vähäinen voimamme. He eivät suinkaan jätä teitä palkitsematta.»
Ne olivat jäykät sanat ja ne koskivat kovasti vaimoon, hänen siinä seisoessaan hädissään. Hän vastasi:
»Tahdotteko suruani lievittää riistämällä kunniani? Jos pyydän lastani takaisin, niin ei teillä sentähden ole mitään oikeutta syyttää minua kavalluksesta. Jos minä tahtoisin kavaltaa teitä, mikä olisi estänyt minua tekemästä sitä jo ammoin? Ettekö luule minun tietävän, että kenraali Osterman on luvannut maksun kaikkien teidän päästänne? Teistä maksetaan sataviisikymmentä ruplaa, teidän veljestänne yhtä paljo ja joka miehestä, joita te komennatte, neljäkymmentä ruplaa. Näettekö herra, yhdestä ainoasta miehestä saisin minä enemmän kuin minulla on ollut koko elinaikanani. Kaikki rakkaani olen minä kadottanut, yhtä en, vaan nyt tahdotte te riistää minulta senkin viimeisen. Minä en kuitenkaan kavalla teitä, mutta katsokaa noita, jotka tuossa seisovat ja vastatkaa omantuntonne edessä, onko oikein viedä lapsia taisteluun, josta ei ole enää mitään toivoa.»
Miihkali katsoi Yrjöön ja hän kääntyi lasten puoleen.
»Olenko minä houkutellut teitä tulemaan?» kysyi hän.
Joukosta astui esiin poika ja vastasi: »Ette, mutta kun puhuitte Suomen hädästä, silloin sanoin minä äidille, että minä lähden mukaan, ja kun minä sanoin lähteväni, läksi Antti, ja kun kaikki muut läksivät, niin Heikki ja Lauri karkasivat, kun heille ei hyvällä annettu lupaa tulla meidän kanssamme.»
Miihkali puhui pojille: »Kuulkaa lapset! Totta on, mitä tämä mies on sanonut. Suomi on hädässä, kuoleman hädässä. Totta on myöskin, että on kaunis kuolla taistelussa isänmaan puolesta. Mutta kaikista varmin tosi on, että tehdään suurta syntiä, jos kiittämättömyydellä ja tottelemattomuudella palkitaan isää ja äitiä. Ei ole se päivä iloinen, jolloin ihmisen pahat työt elävinä palaavat hänen silmiensä eteen ja huutavat: niin teit silloin ja niin teit silloin! Kun Jumala johdattaa mieleen, mitä luulimme jo ammoin unhottuneeksi ja haihtuneeksi, kun Jumala panee omat tekomme syyttämään meitä, silloin on pahempi, kuin jos kuolleet nousisivat haudoistaan. Menkää rauhassa kotiin, lapset, ja kasvakaa miehiksi äitienne silmäin edessä. Kotona opetetaan teille, millä tavalla paraiten palvellaan Jumalaa ja isänmaata. Menkää kotiin ja kasvakaa miehiksi, me sill'aikaa ajamme teidän asiaanne.»
Lapset olivat vaiti, mutta vaimo puhui heidän puolestaan. »Ah, herra», sanoi hän, »kenraali Osterman on sanonut, että te yksin olette enemmän arvoinen kuin viisikymmentä miestä muita, mutta sekin oli huono arvio, sillä teillä on viisas pää ja sitä paitsi vahva ja jalo sydän. Mutta miekan valta on loppunut Suomen miesten käsissä ja Venäjän kruunu tarjoaa rauhaa ja sopua meille. Pankaa pois aseenne älkääkä tehkö meitä vielä onnettomammiksi, kuin jo olemme.»
»Me taistelemme pyhimpien oikeuksiemme puolesta», vastasi Miihkali kolkosti.
»Koettakaa saavuttaa ne rauhallisilla keinoilla. Kaikkialla, missä pitäjien epäillään auttavan sissejä, harjotetaan julmuuksia, jommoisia ei ole koskaan ennen nähty. Armahtakaa viattomia naisia ja lapsia!»