Nämä sanat valuivat kuin kuuma, tukeuttava hiekka sissipäällikön päälle; hän vastasi huokaamalla: »Jumala minua armahtakoon!»
»Raskaat ovat ajat», jatkoi vaimo »mutta älkää antako surun laimentaa miehuuttanne. Jumala elää vielä ja hän ehkä viimein ojentaa väkevyytensä kilven ja suojelee kansansa ja maansa, koeteltuaan meitä ensin ja nähtyään meidän tehneen, mitä pitikin ja mitä jaksoimme. Jääkää hyvästi ja kiitoksia!»
Hän otti poikansa kädestä kiinni ja läksi ja muut pojat seurasivat häntä. Miehet katsoivat vaiti heidän lähtöänsä, mutta kun he ehtivät niin etäälle, ett'ei puhe enää heihin kuulunut, sanoi Miihkali Yrjölle:
»Ei sinun olisi pitänyt ottaa lapsia kanssasi.»
»Pojat itse tahtoivat tulla», vastasi Yrjö. »En minä heistä tiennyt, ennenkuin puoli matkalla, jossa he tavoittivat minut, ja äiti tuli kuin pilvistä pudoten juuri tuossa rannalla, kun läksimme tänne soutamaan. Hän ei sanonut minulle asiaansa eikä puhunut lapsillekaan, pyysi vain päästä päällikön luo. Mutta nyt muuta. Vaimo puhui totta: venäläiset ovat luvanneet meistä palkintoja, kyllä he nyt kaikin tavoin koettavat voittaa meitä.»
»Niin, he koettavat kaikin tavoin voittaa meitä», myönsi Miihkali.
»Senpätähden», sanoi Elias, »on aika koetella miehiä. Katso, mitä väkeä sinulla on ympärilläsi, ja katso pian, meillä ei ole liikaa aikaa.»
»Ei», sanoi Yrjö, »ei aikaa eikä paljo mihin luottaakaan. Koko maa pelkää kivekkäitä enemmän kuin sotaa, sillä jokaista sissien voittoa kostaa venäläinen viattomille. Brucen kuulutus leviää seudusta toiseen. Venäläisten päälliköt kehottavat kaikkia, jotka ovat peloissaan paenneet pois kodeistansa saloille, huoletta palaamaan asuntoihinsa ja ryhtymään rauhallisiin toimiinsa, sekä lupaavat, että mitä heidän on täytynyt maksaa venäläiselle armejalle, se maksetaan heille takaisin.»
»Se on tärkeä uutinen», sanoi Elias.
»Ei siinä vielä kaikki», jatkoi Yrjö, ottaen suuren paperin taskustaan ja antaen sen Miihkalille: »Katso itse ja arvaa; mitäs tästä mietit?»