»Jaakko!» huusi Yrjö, ja taas elpyi uusi muisto hänessä. Olivathan hekin ennen olleet hyvät ystävät ja Yrjö muisteli olleensa Jaakon suosiossakin. Missä hän oli?
Niin, tuollahan hän istui niin suorana ja ylevänä, pää harmaana ja jäsenet kankeina, mutta kuitenkin puheliaana ja iloisena. Siellä pöydän alapäässäkin jo tiedettiin, mitä äsken tulleet herrat olivat kertoneet sodasta; oli myös kuultu Yrjön seikkailu, ja nämä uudet vaiheet olivat johtaneet mieleen vanhusten urhotyöt; leikin ja oluen ilostuttamana kertoeli sotavanhus ympärillään olijoille entisiä muistettavia aikoja.
Yrjö riensi ukon luo ja tervehti: »Hyvää päivää, Jaakko! Tokko enää tunnettekaan minua?»
Jaakko nousi iloissaan. »Miksi en tuntisi, herra Yrjö! Te olitte iloinen poika, ja minä aina ennustin, että teistä tulee urhoollinen mies. Ja että nyt olettekin urhoollinen, tiedän tuosta seikkailustanne venäläisleirissä.» Jaakko katseli entistä poikaa ja iloitsi mielessään.
»Minä olenkin yhtä iloinen kuin ennen», sanoi Yrjö, »ja haluaisin nyt tanssia. Ettekö te soittaisi meille? Olettehan soittanut ennenkin.»
»Olen montakin kertaa. Tuopas tänne viulu, Heikki! Tiedäthän, missä se on siellä kamarissa?» sanoi hän paimenpojalle. Poika läksi juoksemaan kuin orava ja Jaakko jatkoi: »Ei se ole mikään tavallinen viulu, sen saatte uskoa. Minä sain sen nuorena urhoolliselta ja muhkealta Henrik Flemmingiltä, joka sen oli ottanut eräästä Puolan luostarista.»
»Kuinka hän tuli antaneeksi sen teille?»
»Se tapahtui siihen aikaan, kun nykyisen nuoren kuninkaamme isoisä oli Puolassa Ruotsin armeijaa johtamassa. Etevimmät aateliset, sekä ruotsalaiset että suomalaiset, panivat toimeen tanssiaiset eräässä Varsovan palatsissa, ja erään Puolan kauniimman neitosen sanotaan kysyneen Henrik Flemmingiltä, mitä hänen isänmaassansa tanssittiin, johon kreivi Leijonhufvud oli nauraen vastannut, että suomalaisilla ei ole omia tansseja; kun molemmat herrat olivat kiistelleet kotvasen, oli puolalainen neiti pyytänyt Henrik Flemmingiä tanssimaan suomalaista tanssia, että neiti olisi saanut tunnustaa hänen voittaneen. Herra Flemming suostui asiaan, mutta kuninkaallisten soittajien joukossa ei ollut yhtään, joka olisi osannut soittaa edes yhtään suomalaista lauluakaan; sentähden kysyttiin meiltä, jotka seisoimme ulkona vahdissa. Minä olin usein soittanut kotikylässäni, eikä nyt auttanut muu kuin: mars suoraa päätä saliin!»
»Vai niin. Vaan mitenkä sitte kävi?»
»Eipä niin aivan hullusti. Henrik Flemming ja Aksel Horn olivat herroina, Otto Fincke ja Eerik Monikkala olivat olevinaan neitosia. He olivat kaikki muhkeita nuoria herroja ja tanssivat »Viikatteen luojaisia», niin että kannukset kilisivät. Tanssin loputtua paukutteli itse kuningaskin käsiään ja hänen mukaansa kaikki muut ylhäiset ja mahtavat.»