»Sippolako?» sanoi sotamies.
Antero seisoi yhä vielä omissa ajatuksissaan ja supisi, tietämätöntä, itselleenkö vain vaiko muidenkin kuultavaksi: »Labar se oli, vaan minun ei pitäisi olla syntynyt. Sippola se oli.» Hän peitti kasvonsa käsillään ja juoksi pois.
Sotamies katsoi hänen jälkeensä ja sanoi: »Onko hänkin Juudas meidän keskellämme?»
»Hän on mielipuoli», vastasi Maija Liisa. »Eihän häntä maksa kuunnella. Arvattavasti hän on kärsinyt ja nähnyt kurjuutta enemmän, kun on jaksanut kantaa.»
Antero oli asuskellut tuvassa jo ennenkuin naiset siihen saapuivat. Maija Liisa oli heti alussa huomannut hänet vähämieliseksi ja nyt tunnusti sen sotamieskin.
»Kukapa», sanoi hän, »voikaan ihmetellä, jos ymmärrys himmenee tällaisina aikoina, kun kaikki pingottuu kireimmilleen. Aurinko menettää valonsa, maa vapisee ja ihminen on valmis myömään sielunsa autuuden pelkästä hetkisen kestävästä rauhan pisarasta.»
»Eikö vieläkään näy loppua kurjuudellemme?»
»Rauha on tulossa, mutta minkä arvoinen, tietää yksin Jumala.»
»Te tarkotatte, että rauha tulee sentähden, että me emme enää jaksa kestää taistelua.»
»Ei, me emme jaksaa enää. Ainakaan emme yksin.»