Maija Liisa huojutteli huolestuneena päätään. Lapset ymmärsivät jotakin tärkeätä siinä keskusteltavan ja tunkeutuivat yhä lähemmäksi tarkemmin kuullakseen.
»Ja rakas kuninkaamme, hän yhä viipyy vieraassa maassa», sanoi Maija Liisa. »Miten kauan siitä onkaan, kun hän hylkäsi meidät ja koko valtakunnan?»
Sotamies veteli savuja ja mietti. »Viisi vuotta ja vähä kuudetta, jos Jumala hänet vielä auttaa tänne takaisin, niin hän ei enää tunne koko maata eikä valtakuntaa, se ainakin on varmaa.»
»Niin, maa on hävitetty ja haaskattu, kansa surmattu, raadeltu ja piinattu, viety vankeuteen tai itse paennut Ruotsin puolelle. Katselkoonpa hän minne hyvänsä, niin kaikkialla näkee hän vain kuoleman tuskaa, surua ja kurjuutta.»
»Jospa hän vain edes muistaisi meitä ja palaisi tuomaan rauhan siunausta?» huokasi sotamies.
»Kyllä hän ihan varmaan tulisi, jos vain pääsisi», arveli Maija Liisa, kykenemättä ymmärtämään muuta kuin että kuningas tietysti rakasti kaikesta enemmän omaa valtakuntaansa. »Mikähän suuri ja tärkeä tehtävä häntä siellä pidättänee. Mitenkä luulette meille viimein käyvänkään täällä? Ruotsista ei ole mitään toivomista ja venäläisiltä tulee vain kuolema. Mitähän vielä lienee kokematta?»
»Se on Jumalan kädessä. Me olemme tehneet, mitä olemme voineet ja mitä meidän piti tehdä; nyt Herra pitäköön huolen muusta.»
»Rauhan hän antakoon meille, rauhan!» sanoi Maija Liisa. »Ihmiset ovat väsyksissä kuolemaan asti.»
Ulkoa rupesi kuulumaan laulua. Elina siellä tuli tietä myöten pitkin harjun juurta. Risutaakka selässä astui hän tupaa kohti. Hän ei ollut nyt käynyt kaukana, mutta kuitenkin niin loitolla, että hyvin tunsi seudun ja talonpaikan. Niillä seuduin hän lapsena usein oli leikitellyt Miihkalin ja hänen veljensä kanssa. Kaikki oli nyt hävitettynä ja surun vallassa, mutta iloinen muisto toisensa perästä nousi kuitenkin mieleen, ja ne katselivat niin lapsellisen raittiisti häntä silmiin, että hän hetkiseksi unhotti kaikki, mitä siitä asti oli kokenut. Hänen mielensä keveni ja nuoreni, niin ett'ei hamasta miehen lähdöstä asti ollut tuntunut niin suloiselta. Hän ikäänkuin aavisti, että he kohta tapaisivat toisensa, ehkäpä jo tässä kohtaa, ja se tunne kehittyi ajatuksiksi ja sanoiksi, ja hän lauloi siitä, mitä tunsi:
»Oi, missä sä viivyt mun kultani viel'?
Mä kaipaan ja toivon sua tänne.
Enkä minä tiedä sun oloas, en teitäs,
En, missä sä lienet ja kuljet.
Tule jo! tule jo! Tule, tule, tule, tule jo, jo, jo!»