Tuvassa olijat kuuntelivat, ja Maija Liisa tunsi heti äänestä jo laulajan Elinaksi, joka kohta astuikin tupaan. Hän heitti taakkansa entiseen risuläjään ja sanoi melkein iloisesti:
»Tämänpä pitäisikin jo riittää ylihuomiseen asti ja sitte kyllä saamme lisää.»
»Lisääkö?» toisti Maija Liisa. »Emmehän me tänne jääkään ainiaaksi.
Minun mielestäni pitäisi meidän lähteä jo huomenna edelleen.»
»Huomennako?» kysyi Elina, katsoen sotamieheen, ikäänkuin toivoen, että hänkin pyytäisi kauemmin viipymään, mutta hän vastasi:
»Vaaroja on kaikkialla ympärillämme; sitä parempi siis, mitä sukkelammin täältä pääsemme pois.»
»Niin minustakin», vahvisti Maija Liisa.
Elinan rohkeus laimeni laimenemistaan, mutta sitä ei kukaan tullut huomanneeksi. Sotamies jatkoi:
»Jo Ikaalisissa puheltiin Keuruun sisseistä, ja missä he liikkuvat, siinä turvattomille kostetaan heidän voittonsa.»
Maija Liisaa rupesi pelottamaan. Emäntäänsä katsoen kysyi hän:
»Emmeköhän lähde täältä jo huomenna? Vai mitä te sanotte, rouva Elina?»
Elina purskahti itkuun. Nyt hän viimeinkin oli Keuruulla, Miihkalin kotiseudussa, jonne oli niin hartaasti ikävöinyt koko matkan, mutta nyt jo huomenna piti lähteä edelleen, tapaamatta ketään, joka olisi voinut ilmottaa hänelle, mitä hän hartaimmin tahtoi tietää. Vaan vaara oli suuri ja sentähden hänkin vastasi: