Vanhemmat lapset saivat luvan leikitellä vielä vähän aikaa ulkona, mutta kauas he eivät saaneet mennä.
Yksin jäätyään meni Elina heti sotamiehen luo ja kävi istumaan hänen viereensä. »Tunsitteko Miihkali Härkmania?» kysyi hän.
»Minä tulin hänet tuntemaan Isonkyrön taistelun edellisenä päivänä, mutta hänen sankarinimensä tunsin minä jo kauan ennen.»
»Sitte pitää teidän kertoa minulle, mitä tiedätte hänestä. Koko päivän on tehnyt mieleni kysellä, vaan eihän se ole käynyt päinsä, kun on ollut niin paljo ympärillä muita. Luuletteko hänen vielä elävän?»
»Ei, hän ei ole enää elossa. Tosinhan tuolla Ikaalisissa kerrottiin hänen veljeinensä nyt olevan johtamassa näitä Keuruun sissejä, mutta se ei ole totta, sillä omin silmin näin, miten hän suojeli porilaisten lippua ja kaatui sen kanssa.»
»Kaatuiko hän taistelussa?»
»Hän kaatui Isonkyrön lakeudella. Minä näin hänen katseensa viimeisessä taistelussa, ja näin hänen sielunsa hädän. Hänen kädessään heilui miekka ja hän raivasi kaikki pois tieltä, vaan viimein kaatoi kuolema hänet itsensä; ei häntä enää ole.»
Elina istui kalpeana ja hänen äänensä kuului vain hiljaiselta kuiskaukselta, kun hän sanoi:
»Siunattu olkoon hänen sielunsa ja siunattu hänen muistonsa.»
Sotamies katsoi häntä säälivästi. »Raskaan surun olen tuottanut teille sanoillani, sen kyllä huomaan», sanoi hän.