Mutta Elina ei vastannut mitään. Hän nousi ja meni ulos. Hän tahtoi olla yksin ja kävi istumaan seinäviereen lähelle rappuja. Sotamies katsoi hänen jälkeensä ja oli pahoillaan, että oli tuottanut surua, mutta hänkin oli väsyksissä, ja kun nyt ei ollut mitään tekemistä, paneutui hän pitkälleen leveälle, seinään kiinni tehdylle penkille ja nukkui. Kaikki oli hiljaista ja yön tapaista autiossa talossa. Ei hisaustakaan kuulunut, ennenkuin astunta metsän reunassa ilmaisi Allin tulon. Hänellä oli jousi ja nuolia toisessa kädessä ja pari teiriä toisessa. Nähtyään Elinan niin kankeana ja kalpeana istuvan ulkona, sanoi hän osanottavaisesti:
»Älkää siinä istuko, rouva Elina, ilta on viileä.»
»Ei siitä lukua, ei minun ole kylmä.»
»Tulkaa kuitenkin sisään», jatkoi Alli, »te näytätte niin väsyneeltä ja suruiselta. Enkö saa auttaa teitä?»
»Kiitoksia, mutta en minä tarvitse apua», vastasi Elina, tutkivasti katsellen Allia, kun hän siinä seisoi lintuinensa.
»Miksi te minua noin katselette?» kysyi viimein Alli.
»Minä mielelläni pyytäisin teiltä jotakin, jos uskaltaisin.»
»Josko uskaltaisitte?» toisti Alli. »Miksipä ette? Mutta mitähän minulla olisikaan antaa teille?»
»Vaihtaisitteko pukua minun kanssani?»
»Pukuako vaihtaa? Varsin mielelläni! Mutta miksi sitä tahdotte? Onhan teidän omanne paljon kauniimpi.»