Alli ei katsonut Elinaan päin, vain eteensä, kun vastasi: »Teillä on suuri suru ja kuitenkin olette onnellinen siitäkin.»
»Onnellinenko suuresta surusta? Sitä ei voi kukaan.»
»Eikö ole onni, että saatte koko maailman nähden surra häntä, joka teiltä on otettu pois?»
»Tottahan saa niin surra kuka hyvänsä», vastusti Elina kummastellen.
»Miksi asian katsoo.»
»Jos teillä on sama suru kuin minulla, niin ettehän mielellänne olisi antanut pois mustaa pukuanne?»
»Oh, ei niin, vaan samapa se. Kun minä näin hänen kaatuvan, musteni minulle koko maailma, ja monta viikkoa kului, ennenkuin tunsin jälleen elämää itsessäni. Sitte virkistyin ja aloin elää uudestaan. Ensimäinen pukuni silloin oli sinipunainen; nyt se johtui mieleeni, silloin en sitä ajatellut.»
Hän ei huokaillut eikä vuodattanut kyyneliä, mutta kuului suru kuitenkin äänen kaiusta.
»Kaatuiko hän taistelussa?» kysyi Elina.
»Hän kaatui Isonkyrön lakeudella», vastasi Alli hiljaa.