»Siellähän Miihkalikin kaatui.»
»Oliko teidän miehenne nimi Miihkali?»
»Oli, eikö se ole kaunis nimi?»
Allin huulilla värähti hymy; hän vastasi: »Minusta pitää miehen, jolla on se nimi, olla voimakas ja jalo mies.»
»Ja hyvä», jatkoi Elina, »ja viisas ja uskollinen kuolemaan asti.
Semmoinen mies ei voi rakastaa kuin yhtä ainoata koko elinaikansa. Ah,
Alli, miten suloista on tietää hänen rakastaneen minua aina
lapsuudestaan asti ja ihan varmaan myöskin elämänsä loppuun saakka.»
»Oliko sinunkin miehesi nimi Miihkali ja sanoiko hän…»
»Ei hän ollut minun mieheni», keskeytti Alli, »eikä hän koskaan sanonut rakastavansa minua, mutta minä tiedän sen kuitenkin; hän minua suuresti rakasti, kyllä minä sen tiedän.»
»Mistä sen tiedät, mitä hän ei koskaan sanonut?»
»Hän ei koskaan puhunut, että me kulkisimme elämämme tietä yhdessä; hän ei näyttänyt ajattelevan semmoista päivää; mutta hän tahtoi, että läksisimme yhdessä kuolemaan. Hän ei koskaan puhunut rakastavansa minua, mutta hän valvoi ja suojeli minua, niinkuin enkeli suojelee lasta, ja hänen silmänsä huomasi vaaroja minun tielläni, jossa en itse niitä nähnyt. Hän uhrasi paljon minun tähteni; sitä hän ei olisi tehnyt, ell'ei olisi rakastanut minua.»
»Hän oli jalo mies», sanoi Elina, katsoen osanottavasti Alliin.