»Niin on, hyvä Jumala, ja mihinkä me panemme lapset? vaikeroi Maija
Liisa.
»Kellari on turvallisempi kuin tupa», sanoi Alli, hän kun oli tarkkaan katsellut kaikki. »Sinne meidän nyt pitää piilottua.»
»Missä se on?» kysyi sotamies.
»Täällä», näytti Alli, astuen muutamia askelia ja häviten näkyvistä suurten kivien taa, joiden väliin oli kasvanut sanajalkoja ja vesakkoa niin tiheäksi seinäksi, ett'ei ollenkaan näkynyt kellaria niiden takaa. Se oli kaivettu syvälle harjuun; lautaseinät olivat vielä jotenkin eheät. Kohta palasi Alli ja sotamies vuorostaan meni tarkastelemaan paikkaa. Piilopaikaksi se kyllä sopi, muuta ei käynyt sanoa, mutta yksi asia häntä ei miellyttänyt, se nim., että Antero oli sinne ehtinyt ennen häntä, joten hänkin siis tiesi sen piilopaikan. Sotilas ei kauan arvellut, vaan päästi vyöltään remelin ja sitoi Anteron kädet selän taa ja pani hänet maahan makaamaan. Naiset olivat sill'aikaa noutaneet sisältä makaavat lapset, toimittaakseen heidät heti turvaan. Heitä vastaan astui sotamies ulos kellarista.
»Kellari on hyvä», sanoi hän, »mutta vartioikaa hyvästi Anteroa. Minä sidoin hänet, sillä ei siihen mieheen ole luottamista. Ei hän vielä ole niin hullu, että voisimme olla huoletta hänestä ja hänen hulluudestaan.»
»Rouva Elina on koko ajan peljännyt häntä», sanoi Maija Liisa.
»Minä kyllä vartioin häntä», sanoi Alli. »Paras on meidän kaikkien ajoissa piilottua, sillä jos venäläisiä liikkuu täällä, niin ei kukaan arvaa, milloin he näkevät meidät.»
»Huudanko minä lapset pois leikkimästä?» kysyi Maija Liisa.
»Olkoot vielä vähän aikaa ulkona», vastasi sotamies. »Kellari on kostea, kyllä he vielä ehtivät siellä homehtua. Mäeltä kuuluva ääni tuli niin etäältä, ett'ei vaara vielä ole tässä. Kirveen minä otan kanssani, ja jos kaikki on tässä likitienoilla rauhallista, palaan minä pian.»
»Mitähän näemmekään, ennenkuin aurinko toisen kerran laskeutuu? Tämä rauhallisuus on kuin hetkinen ilman levähdys ennen myrskyä.»