»Jospa Jumala antaisi sen murtaa meidät ainiaaksi», vastasi Elina. »Tämä ajalehtiminen milloin minnekin on kuin loppumaton kuolontaistelu, pahempi kuin kuolema itse.»
»Meren ympäri pääsee purjehtimaan, vaan ei onnettomuutensa ympäri. Toivo kuitenkin sulostuttaa elämän ja lyhentää pitkät päivät. Toivokaamme aina!»
»Toivoa!» toisti Elina. »Kaukaisten merien takaa palaa mies, vaan ei hautakummun alta. En minä enää mitään toivo.»
»Haudan kautta vanhurskas menee Herransa iloon», huokasi Maija Liisa, »ja jospa me kaikki siellä kerran tapaisimme toisemme. Mutta teidän ei pidä surra eikä haaveksia kuolemaa, vaan pitää kiinni elämästä ja niistä, jotka teitä tarvitsevat täällä.»
»Täällä minua ei kukaan muu tarvitse kuin lapset ja te olette heidän turvanansa; kohtahan sitä paitsi ovatkin kaikki surmattuna Suomesta tai viedyt vangiksi taikka ovat he itse paenneet.»
»Kyllä minä tiedän paitsi lapsia yhden, joka elää ja tarvitsee teitä», sanoi Maija Liisa, nyykäyttäen päätään paljo sanovasti.
»Kukapa minua enää tarvitsisi?» kysyi Elina välinpitämättömästi.
»Yksi, joka on kauan muistellut teitä, niinkuin Jumalan enkeliä, joka kerran luotti teihin, joka sitte on surrut teitä ja joka olisi antanut henkensä teidän edestänne. Sen minä kuulin jo ammoin sitte.»
»Mitä te loruatte! Ei semmoista ole olemassa.»
»Minä tunnen hänet», jatkoi Maija Liisa, »ja tiedän, että hän elää, ja te tunnette hänet myöskin.»