Sotilasvanhus pyyhki otsaansa ja sanoi läähättäen: »Eipä ollut vähällä nousta tuo lekkeri, raskaalta se tuntui kuin kanuuna. Kyllä minun nyt pitäisi saada suuhunkin pisarainen, Maija Liisa.» Ja niin sanoen hän otti pöydältä puutuopin ja läksi menemään tynnyrin luo. Mutta vaimovanhus uhaten viittasi ja torui:
»Mitä nyt ajattelettekaan, Jaakko? Koskeako siihen, mitä herrasväki on jättänyt uskottujen palvelijainsa haltuun?»
Ukko vei tuopin takaisin pöydälle: »No, no, enhän minä juo, minä vain arvelin maistaa huvikseni, ja ell'ei nyt olisi niin köyhät ajat ja puute kaikesta, niin ei suinkaan tuo koko maailmaa maksaisi.»
Maija Liisa ojensihe suoremmaksi. »Tokkopahan tiedätte, ketä varten tämä olut pantiin?»
Jaakko mietti vähän aikaa. »En, en tosiaankaan minä tiedä.»
»Mutta minä tiedän», vastasi Maija Liisa. »Herran palvelijaa Gezeliusta varten juuri, kun hän oli viimein vieraana tässä talossa. Siitäpä jo on aikaa, mutta mitähän luulisitte hänen sanovan palvelijoista, jotka juovat emäntänsä tuopista sill'aikaa, kun emäntä itse on kamarissaan valmiina menemään vihille sen miehen kanssa, jonka on valinnut. Jalkapuuhun siitä joutuisitte ettekä siitä ennen pääsisi, kuin jalkanne kuivaisivat ja te oppisitte huoneentaulun alusta loppuun ja lopusta alkuun takaperin.»
Jaakko tunsi kiivastuvansa ja pahastuvansa. Semmoista saarnaa ei hän mielestään ansainnut, ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä kovempaa kuohumista alkoi tuntua hänen vanhassa sydämessään. Päivän suuren merkityksen tähden hän kuitenkin koetti vastata niin lempeästi, kuin suinkin taisi, ja sanoi:
»Ei teidän tarvitse melua noin vähästä nostaa. Vaikka kieleni satakin kertaa puhuisi hääolut-pisaran maistamisesta ja se katsottaisiin uskottomuudeksi, niin olenhan minä kuitenkin lähes kolmekymmentä vuotta palvellut taloa rehellisesti ja uutterasti, eikä sitäkään ennen ollut ketään, joka olisi uskaltanut viskata moitetta kunniatani vastaan, sen kyllä tämä vanha univormu todistaa. Tämä minulla oli ylläni Varsovassa ja Krakovassa, se oli Saun varrella, jossa Kaarle-kuningas, nykyisen nuoren kuninkaamme iso-isä, näki hädän hetkenä minut sivullansa taistelemassa ja sanoi: 'Jos olisi aikaa, kohottaisin hattuani sinulle ja sinun suomalaisille veljillesi'. Niin sanoi Kaarle-kuningas minulle, enkä minä sen jälkeenkään ole huonontunut enkä ruvennut välinpitämättömämmäksi kunniastani, vaikka olenkin jo vanha ja harmaa.»
Maija Liisa vähän hätäytyi. Hän katui sanojansa ja tahtoi tavalla millä hyvänsä saada ne sovitetuksi. »Herranen aika», sanoi hän, »en minä luullut teidän tuosta noin suuttuvan. Älkäämme toki riidelkö tänään, jolloin turvaton nuori emäntämme saa itselleen tuen ja talo taas joutuu hallitsevan isännän käsiin. Latokaa te, Jaakko, tuopit, te olette siihen työhön tottuneempi kuin minä, ja olkaa taas iloinen. Minä sillaikaa sitelen morsiuskukkia, että joutuvat valmiiksi ennen vihkimistä.»
Maija Liisalla oli koko tänä aikana ja tänä aamuna ollut paljo ajattelemista. Hän olikin yksin pitänyt huolta kaikesta aina siitä asti, kun majurinleski Tavast kuoli keväällä ja jätti nuoren tyttärensä yksin. Apuna hänellä ei ollut talossa ketään muuta kuin Jaakko. Maanviljelystä hoiti pari kovakouraista, piikaa niin hyvin kuin taisivat, ja paimenpoika varjeli talon kahta lehmää ja lampaita susilta, joita viime vuonna oli alkanut liikkua hyvin kosolta, vieläpä talojen lähelläkin. Ei täällä siltä huonommin eletty kuin koko maassa muuallakaan. Oikein onneksi ja iloksi oli nyt kuitenkin kaunis ilma, vaikka yöllinen sade oli Maija Liisalle uhannut suurta tuhoa, se kun oli vähällä turmella kaikki hänen varustuksensa. Päivän noustua oli ilma kirkastunut, ja ripeillä, työhön tottuneilla käsillä saivat talon molemmat vanhat palvelijat kaikki pian valmiiksi, kun Jaakkokin näet leppyneenä ryhtyi jälleen työhönsä.