II.
Kutsumattomat vieraat.
Molempien vanhusten ahkeraan puuhatessa pöytäin luona näkyi tulevan vieraita. Ne tulivat kuin linnut salosta, tuntemattomina ja odottamattomina, huononlaisessa puvussa ja matkasta väsyneinä. Vanha ukko kahden lapsen kanssa astui hitaasti tietä myöten taloa kohti ja vähän nuorempi vaimo riensi edeltä. Kuluneen tappurahameen siekalehtavat helmat pieksivät vaimon paljaita sääriä, jotka näyttivät kovettuneilta ja tunnottomilta kuin kengännahka. Hän viittaili ahkerasti kauniiseen taloon ja Maija Liisaan päin ikäänkuin kehottaen toisia tulemaan yhdessä perille asti, mutta ukko lapsineen kuitenkin epäileväisenä pysähtyi portille. Hän oli liian halpa kaikkeen tuohon komeuteen. Vaimo sitä vastoin astui reippaasti talonväen luo ja tervehti:
»Hyvää päivää, Maija Liisa! Ettekö enää tunnekaan minua? Minä asun niinkuin ennenkin Hämeenkyrössä. Ettekö enää tunne Hämy-Iikkaa?»
Se nimi oli hänellä ollut jo pitkät ajat, koska, niinkuin muutamat sanoivat, hän toisin ajoin ainoastaan hämärissä tuli muiden ihmisten pariin taikka koska, kuten toiset arvelivat, hän oli koko nuoruutensa ajan näyttänyt semmoiselta, kuin aina olisi harmaa pilvi häntä verhonnut. Hän oli semmoinen onneton, joita on paljokin tässä maailmassa. Iikka ei tiennyt synnynpaikkaansa, ei isänsä eikä äitinsä nimeä, eipä edes sitäkään, oliko kukaan hänet siunannut tai ristinyt; hän tiesi vain sen, että häntä oli aina sanottu Iikaksi ja että kaikilla näytti olevan lupa häntä parjata ja pahoin kohdella.
Maija Liisa katsahti kummastuen häneen. »Iikkako? Vai Iikka! Mitä ihmettä! Vai olet sinä nyt täällä!»
Iikka koetti päivän paahtamilla, kyhmyisillä käsillään työntää karheata tukkaansa huivin alle. »No niin, johonkinhan tuota pitää ryhtyä hädässään. Tottahan muistatte Anteron, minun poikani? No, hän on ollut poissa aina siitä asti, kun räystäät alkoivat tippua keväällä, ja nyt on jo kohta leikkuuaika. Minä pelkään, että hänelle on jotakin onnettomuutta tapahtunut, ja sentähden olen nyt kuulustelemassa häntä vieraista pitäjistä. Ettekö ole kuulleet mitään hänestä?»
Maija Liisa katseli kummastellen. Hän ei ollut moniin vuosiin nähnyt äitiä eikä poikaa, ja siihen aikaan oli Antero vasta kolmen vuoden ijässä. »Kylläpä teillä on tekemistä», sanoi hän, »jos teidän pitää etsiä poikaa, joka on sillä tavalla jättänyt teidät; mutta arvattavasti hän on sodassa niinkuin muutkin. Tuskinpa on koko maassa kymmentäkään miestä, joiden ei tarvitse pitää kruunun nuttua, jos vain siihen kykenevät.»
Iikka huokasi ja tunsi itsensä vielä murheellisemmaksi, sillä mielessään oli hän jo kauan pelännyt, että se verinen, kaikki nielevä kummitus oli saanut kitaansa myöskin hänen lemmikkinsä, hänen ainoan lapsensa.
»No», virkkoi Jaakko, »pitäisikö sitte teidän Anteronne yksin kävellä vapaana ja joutilaana, kun koko maa on kutsuttu sotaan ja kaikki taistelevat henkensä edestä?»