»Ei toki; onhan maa hänen niinkuin muidenkin, enkä minä olekaan koskaan kieltänyt häntä menemästä muiden kanssa; mutta katsokaas, hän ei huoli totella päällikköjä, vaan ainoastaan omaa päätänsä.»
»Kyllä ne hänet saavat tottelemaan», arveli Jaakko. »Jos pajun ja koivun vitsoista ei lähde apua, niin nuora kaulaan tai luoti otsaan! Hm, luuletteko te heillä olevan aikaa kursailuihin, varsinkaan sota-aikoina?»
Iikka itki ja vastasi suruisesti: »Anteroon ei maksa vaivaa kenenkään luottaa. Ei hän ole niinkuin muut ihmiset, hän ratsastaa kuin tuulen selässä ja etsii mitä ei ole koko maailmassa.»
Levottomuus kiirehti köyhää vaimoa, niin että hän läksi, vaikka Maija Liisa kuinka olisi pidätellyt häntä. Hän riensi ulos portista ja kehotti vielä kerran kerjäläistä lapsineen menemään taloon. Ukko vihdoin tulikin likemmäksi pihaa ja tervehti jo kaukaa, mutta ihmiset olivat hänelle ystävällisiä, niin että hän viimein laski kontin pois selästään. Molemmat palvelijat tervehtivät vieraita ja samalla katselivat heitä kummastellen; sillä eipä näkynyt täällä usein niin outoa väkeä.
»Te olette varmaankin kaukaa», sanoi emännöitsijä ystävällisesti.
Puvustanne näkyy, ettette ole näiltä seuduilta.»
»Outoja olemmekin ja tulemme tuolta idästä aina Saimaan tuonpuolisilta rannoilta; mutta onpa jo aikoja kulunut, kun viimeksi näimme sen rantoja ja siniselkiä.»
»Niin,» virkkoi Jaakko, »kyllä näen, että sieltä päin olette ja että olette asuneet Saimaan rannoilla. Siellähän minäkin nuorena asuskelin, mutta eivätpä ne kauniit rannat enää kaualleen ole minun silmiäni ilahuttaneet. Usein olen ikävöinyt kuulla jotakin sieltä päin ja nähdä edes jonkunkin, joka on astuskellut Itä-Suomen maita; mutta en sitä enää luullut mahdolliseksi.»
Vieras ukko vastasi vakavasti: »Paljon myrsky kuohuttaa, enemmän kohtalo muuttaa. Vai olette tekin idästä päin. Mistä sieltä?»
»Hiitolasta», sanoi sotilasvanhus. »Siellä isäni eli ja hänen isänsä ennen häntä, ja siellä minäkin olen syntynyt. Me olemme kolme polvea perättäin palvelleet Suomen ratsuväessä milloin missäkin. Minun isäni joutui Puolaan, jossa sai kärsiä paljon, ja viimeksi oli hän siinä suomalaisjoukossa, joka räjäytti itsensä yhdessä ryntäävän vihollisen kanssa ilmaan Tykoczinin luona. Isoisäni oli Stålhandsken ratsujoukossa ja kaatui Lytzenin taistelussa, ja itsekin olen ollut jos jossakin, sen näette rammasta ja kelvottomasta jalastani, josta jäi sekä veri että jäntereet Varsovan edustalle, kun olin siellä toista kertaa vuonna 1656. Mutta mitäpä siitä puhumista, mikä on ollut ja mennyt. Te ette kai ole koskaan olleet mukana semmoisissa leikeissä ettekä siis myöskään tiedä, mitä se merkitsee.»
Sotilasvanhus tunsi itsensä arvokkaammaksi kaikkia muita läsnäolijoita, sillä eihän hän ollut suotta kruunua palvellut. Kerjäläiseen hänen suuruutensa kuitenkin hyvin vähän vaikutti; hän vastasi tyynesti: