»Tokihan aina sen verran että tiedän, miltä ruuti haisee, ja jos te ette olisi niin kauan harjoitellut urhouttanne ulkomailla, niin kyllä tietäisitte yhtä hyvin kuin minäkin, että samaan aikaan oli täällä kiivasta kahakkaa kotonakin. Lähes 20,000 miestä koottiin ja vietiin Puolan sotaan, ja kun venäläinen hyökkäsi Suomeen, ei meillä ollut täällä enempää turvaa kuin kärpäsellä paljaalla pöydällä. Mutta Burmeister, joka silloin oli pormestarina Viipurissa, ei antautunut ensi hädässä. Hän sai vanhat ja nuoret liikkeelle. Me kokoonnuimme joka mies laajalti, pitkiltä matkoilta, ja moni parraton, punaposkinen koulupoika taisteli silloin Viipurin muureilla kuin ärsytetty karhu. Moni kalpeni myöskin ainiaaksi, mutta yhtään vihollista ei päässyt kaupunkiin, sen voin todistaa. Olin minä mukana myöskin Raudun kirkolla. Burmeister meitä johti. Meitä oli 150 ratsumiestä, 200 rakunaa ja 500 talonpoikaa, ja vihollisia oli monen monta tuhatta, mutta ei siinä ollut aikaa niitä lukea, tapella siinä piti, ja kyllä me tappelimmekin. Lagerkranz oli olevinaan suuri herra ja tiuskasi minulle, kun kiireimmiten teroittaa sipasin miekkaani: Mitä laiskuttelet, Sakki? tekisipä mieleni vetää sinut sotaoikeuteen! Burmeister kääntyi ja kysäsi, mikä hätänä. Minä katsahdin ylös ja sanoin: Teroitanpahan miekkaani kuninkaani hyväksi, armollinen pormestari. Ihan oikein, vastasi se urhoollinen herra; minä kyllä tiedän, että sitä käytät kunnialla. Lagerkranz ällistyi, sen arvaatte, mutta minä en viitsinyt katsoakaan häneen.»
Jaakon silmistä loisti riemu ja hän sanoi iloisesti: »Minä teen teille kunniaa, kumppani! Jos minä olisin isäntänä talossa, panisin teidät tänään kunniasijalle.»
»Mikä teidät on pakottanut vanhoillanne lähtemään pois kodin suloisesta rauhasta?» kysyi Maija Liisa.
»Mikäkö?» kertasi Sakki kysymystä. »Ah, kylläpä kuuluu, ettei hätä ole vielä ehtinyt tänne, muuten ette niin kysyisi.»
Maija Liisan muoto synkistyi. »Vai ei hätä ja puute ole ehtinyt tänne?
Onpa liiaksikin! Ensin suuret katovuodet ja niiden jälkeen rutto.»
Ketäpä silloin lienee Suomessa ollut, joka ei olisi tiennyt noista surun vuosista. Vieras kerjäläinen ne ainakin tunsi, sillä nehän ne olivat riistäneet häneltä kaiken, mikä oli rakasta, kaiken, mikä oli säästynyt sodalta, niin että hänellä nyt ei ollut kotia eikä leipää, vaan ainoastaan kaksi turvatonta lapsenlasta, jotka ilman häntä olisivat olleet aivan hukassa. Sillä kertaa hän kuitenkin unhotti kaikki huolensa ja iloisesti kummastellen katseli koristeltua kartanoa torneineen ja pihaa ynnä kaikkia varustuksia. Unhottuivatpa ne surun ajat myöskin Jaakolta ja Maija Liisalta, sillä hehän nyt saivat kertoa vieraalle, mitenkä talon nuori emäntä, neiti Elina Tavast, oli jäänyt aivan yksin, kun isä ja kaksi veljeä olivat kaatuneet kaukana vieraassa maassa, jossa kuningas kävi sotaa, ja nyt viime keväänä oli äitikin monivuotisen sairauden jälkeen kuollut. Itse he olivat ainoastaan halpoja palvelijoita, mutta Elina neiti rakasti heitä kuitenkin, sillä he olivat palvelleet hänen isänsä talossa jo neljättäkymmentä vuotta. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin he, mikä ilon päivä tänään oli, kun nyt oli Elina neidin ja Keuruun kirkkoherran vanhimman pojan Miihkali Härkmanin häät. Sulhasen isä itse oli vihkivä heidät ja sitte oli morsian saava pienen kukkakimpun, joka oli nyt valmiina pöydällä.
»Olipa hyvä,» jatkoi Maija Liisa, »että se tuli puheeksi. Minä itse sidoin morsiuskukat, ne yhdeksän, jotka tarvitaan tuomaan onnea nuorelle parille, ja nyt saa teidän pikku poikasenne antaa ne morsiamelle, kun hän vihkimisen jälkeen tulee ulos.»
Sakki otti kukat ja tarkasteli niitä. »Jos», hän sanoi, »pappi tahtoo tehdä nuoren parin onnen pysyväiseksi, niin on parasta lukea vihkimäsanat kahteen kertaan, sillä tämä aika ei ole niinkuin muut, ja kun onnettomuus pyrkii taloon, niin sokasee se isän silmät, niin ettei hän näe, kelle antaa tyttärensä.»
»Mitä te sanotte? Ennustatteko pahaa?» tiuskasi Jaakko. »Ellei teillä ole parempaa ennustamista, niin saatte mennä matkaanne. Menkää tiehenne!» sanoi hän vielä kerran hyvin kiivaasti.
Sakki pani kukat pöydälle ja vastasi hiljaisesti: »Koska te rupeatte syyttämään minua siitä, mitä tulee, niin helpostihan se on autettu. Kyllä on tietä kulkijalla, vaan pitäkää varanne, ei onnettomuus tule kello kaulassa.» Hän viskasi kontin selkäänsä, tempasi sauvansa, otti toisella kädellään tyttöä kädestä ja kääntyi pois menemään, mutta Maija Liisa kiiruhti sovittamaan ja välittämään.