»Älkää tuosta nyt pahastuko, vieras», sanoi hän. »Kukapa teitä syyttäisi siitä, mitä kerran tulee. Mitä siihen tulee, ettei Elina neiti tietäisi, kelle hän kätensä antaa, niin voinpa sanoa, että siinä vallan erehdytte, sillä morsiamen äiti ja sulhasen isä olivat lapsuuden ystävät ja näkivät usein toisensa rouva Tavastin äidinisän, mahtavan Juhana Kurjen pojan luona ja samoin ovat nämä nuoret usein olleet yhdessä Keuruulla Elina neidin isänäidin luona, niin että jos nämä molemmat suvut eivät tunne toinen toistansa, niin enpä todella tiedä, kutka sitte ovat tutut. En minä myöskään tiedä, mitä onnettomuuden merkkejä te näette; minusta näyttää kaikki vain pelkältä ilolta.»
»Ettekö sitte näe tuota ruumiinkukkasta noiden morsianta odottelevien joukossa?»
Jaakkokin ensin kauhistui siitä todistuksesta, mutta pian hän karkotti kaiken pelon ja vastasi: »Mikä on tuleva, tulkoon vain; suruitta ei kukaan säily elämässä, mutta tänään me vietämme ilon juhlaa emmekä huoli mietiskellä, mitä tuleva on. Sinä, poikanen, seiso portaitten vieressä, ja kun morsian tulee, anna kukat hänelle. Asetu tuohon.» Jaakko pani kukat pojan käteen ja vei hänet portaitten viereen.
III.
Nuorikot.
Uhkaavan näköinen pilvi väistyi pois ja iloiten ja ihmetellen katseli Sakki ympärillensä. Vieraan kysymyksistä johtui Maija Liisa mieluisimpaan puheenaineeseensa ja kertoeli innokkaasti: »Kun ajat olivat onnellisemmat ja paremmat, asui Tavast-suku linnassa, ja sillä oli monta rikasta taloa; silloin oli myöskin suvussa monta suurta ja mahtavaa miestä. Katsokaas, meillä on vielä perintönä tämä, joka oli mitä jaloimman miehen omana.» Hän otti pöydältä korkean, välkkyvän vaskituopin pienempien tina- ja puutuoppien keskeltä, nosti kannen auki ja käänteli sitä ylpeästi. Oli se korea kansi. Kupuran keskellä seisoi ritari täydessä asussa, miekka ojennettuna, ja hänen päänsä päällä häilyi kultainen sotalippu. Itse tuopin ympärillä oli pyhimysten kuvia kahden vaakunakilven keskellä, jotka olivat kultaisen renkaan alapuolella ja joita koossa pitämässä oli kaksi kultakättä, ja niiden päällä oli kultaiset kirjaimet: K. K. ja I. T.
Maija Liisa näytteli sitä kaikkea ylpeästi ja jatkoi sitte: »Näettekö, se on kullattu sisältä ja ulkoreunasta ja nämä kirjaimet merkitsevät antajan ja saajan nimiä.»
Sakki katseli katselemistaan. »Todellakin kaunis kappale!» sanoi hän.
Maija Liisa oikein säteili tyytyväisyydestä ja jatkoi: »Nämä kirjaimet K. K. merkitsevät Knut Kurkea ja nämä I. T. Iivar Tavastia. Ne herrat olivat asekumppanit ja hyvät ystävät, ja kun herra Tavastin poika nai Knut Kurjen tyttären, antoi herra Knut tämän tuopin morsiusparille ja pyysi heitä pitämään sitä Kurkien muistona. Niin sitä on pidettykin, se on nyt toista sataa vuotta kulkenut suvusta sukuun.»
Näin kesti keskustelua, kunnes sisähuoneista kuului virren veisuuta. Maija Liisa silloin viittasi toisia tulemaan ylös leveitä portaita myöten. Molemmat palvelijavanhukset astuivat saliin liikutettuina katsomaan jo alkanutta vihkimistä, mutta Sakki seisahti oven ulkopuolelle ja pani hartaasti ristiin laihat, päivettyneet kätensä. Siitä hän näki sekä morsiusparin että kaiken komeuden, joka heitä ympäröi. Kauniilta loisti sali korkeine katonalaisineen ja kultanahkaisine seinäverhoineen, loistavat olivat myöskin taulut, joita kullatuissa kehyksissä riippui pitkin salin seiniä. Kukahan niistä kaikista oli ylhäisin ja arvokkain? Lämpöinen päivänsäde valaisi juuri Kustaa II Aadolfin kuvaa, joka luonnollisen kokoisena, yllä keltainen nahkavarus ja kaulassa hieno pitsikaulus, seisoi kuin kuningas muiden muinaisten ylhäisten ja mahtavien herrain keskellä. Kustaa Aadolfin oikealla puolella riippui Luteruksen kuva ja sen alla Mikael Agrikolan pienoiskuva. Kuninkaan vasemmalla puolella oli piispa Maunu Olavinpoika Tavast täydessä virkapuvussaan ja hänen vieressään piispa Kurki. Niiden jälkeen seurasi koko joukko talon entisiä isäntiä sekä joitakuita heidän sukulaisiansa. Siinä oli Kurkia, Tavasteja, Wredejä, Uggla-, De la Val- ja von Vor-sukujen jäseniä y. m. Salin viereisestä vierashuoneesta katseli kauniin naisenpään kuva morsiuspariin ja pappiin päin, joka ylevänä ja vakavana nyt Jumalan ja ihmisten edessä yhteen vihki vanhimman poikansa Miihkalin ja nuoruutensa ystävän ainoan tyttären Elina Tavastin. Sakki oli huomaavinaan vierashuoneessa riippuvalla maalatulla naisen päällä olevan samat nuorekkaat kasvonpiirteet kuin morsiamella. Olivatkohan he ehkä äiti ja tytär? Ehkä, sillä miksipä olisi muuten tämä yksinkertainen taulu yksin ollut tänään seppelöitynä? Ehkä juuri sen seppeleen kukat tekivät taulun niin elävän näköiseksi. Se näytti hymyilevän ja välistä tuntui aivan kuin hämärä loisto olisi välähdellyt sen suurista, kauniista silmistä, kun ne katselivat saliin niitä kolmea, jotka tänään olivat juhlan ja pitojen päähenkilöt.