»Ja miten sinä olet heidät löytänyt?»
»Kysy, miten puoloja metsästä löytyy. Minä olen poiminut heitä kaikkialta, missä vain on sattunut.»
Hän viittasi iloisesti: »Katsokaas, lapset, tässä on ystäväni, josta olen puhunut ja jota olen ikävöinyt ja surrut. Tulkaas tänne! Rakastakaa häntä kaikki, kaikki! Rakastakaa minuakin!»
Lapset lähestyivät ja Elina jatkoi, hyväillen vetäessään heitä yksitellen luoksensa: »Nämä ovat olleet minun lohdutukseni ja minun tulevaisuuteni sill'aikaa, kun sinä olit poissa. Kun suru on raadellut sydäntäni, olen minä ajatellut: nämä kasvavat toisen ajan varalle ja saavat iloisempia päiviä. Ja kun tunsin heikkoutta ja horjuvaisuutta hyvänteossa, olen aina ajatellut: nämä oppivat minun vioistani tulemaan paremmiksi.»
»Opeta heidät tulemaan itsesi kaltaisiksi, paremmiksi he eivät voi tulla. Sinä osaat rakastaa ja osaat antaa anteeksi; sitä minä toivon ja siihen luotan.»
Lapset olivat jo juosseet kellarin suulle leikkimään, ja nyt kuului
Maija Liisa huutavan heitä takaisin.
Mutta metsästä päin lähestyi Alli Anteron kanssa toisten huomaamatta. Äkkiarvaamatta nähdessään Miihkalin pysähtyi hän katselemaan häntä juuri sinä hetkenä, kun Miihkali toisen kerran otti Elinan käden suudellakseen sitä moneen kertaan.
»Anna anteeksi! anna anteeksi!» pyyteli hän.
Elina kiersi kätensä miehensä kaulaan ja vastasi:
»Minulla ei ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, mutta anna sinä anteeksi, että minun rakkauteni tahtoisi niin mielellään pitää sinua elämässä ja minun luonani.»