Miihkali suuteli häntä ja Alli katsoi heitä kuin kuolemaa. Hän astui pari askelta, mutta maa tuntui horjuvan hänen allansa, niin että hänen täytyi nojautua puuhun. Antero seisoi vieressä ja osotti hymyillen istujoita. Silloin Elina huomasi Allin ja riensi hänen luoksensa. Miihkali hypähti seisomaan, mutta ei astunut askeltakaan, katsoi vain katsomistaan. Viimein sentään riensi hänkin sinne.
Ja miten iloisesti Elina kääntyi häneen päin ja sitte taas jälleen kuvana seisovaan tyttöön: »Alli, Miihkali elää! Hän on tässä! Katsohan, tämä on minun mieheni!»
»Se ei ole totta!» vastasi Alli.
Elina otti Miihkalia kädestä. »Hän ei tahdo uskoa, että sinä elät ja että minä sain sinut jälleen. Ah, tuskinpa sitä osaan itsekään oikein käsittää. Mutta totta se kuitenkin on. Vastaapas, Miihkali, sano Allille, että me olemme mies ja vaimo.»
»Me olemme mies ja vaimo.»
Alli katsoi hetkisen, horjahtui ja kaatui tunnottomana maahan. Antero katsoi häntä suruisesti, pää kumarruksissa.
»Minun sieluni on musta», supisi hän.
»Me pelotimme, häntä», sanoi Elina. »Hän oli kuullut sinun kaatuneen Isonkyrön kentällä, ja nyt hänestä kaiketi tuntui, kuin olisi nähnyt haudasta nousseen kummituksen. Ah, ehkäpä hän myöskin ajatteli, mitä hän itse on kadottanut.»
Miihkali seisoi hämillään. »Meidän täytyy … pitäisi … se on … auta häntä, Elina, minä en voi.» Hän istuutui etemmäksi muista ja itkeä nyyhki kuin lapsi.
Elina juoksi kellariin ja palasi heti Maija Liisan ja miesten kanssa, sanoen: »Tuossa hän on. Meidän pitää koettaa saada hänet henkiin.»