»No, johan minä sanoin», vastasi Maija Liisa. »Kuka käski hänen mennä yksin Anteron kanssa. Kuka nyt takaa, ett'ei hän ole noiduttu ja onneton ijäksensä. Lapsi raukka! Vettä hänen pitää saada. Tuokaa vettä! Hän on kuin kuollut.»
Kaska toi vettä hatussaan, mutta Maija Liisa ei tyytynyt. »Kaatakaa pois!» sanoi hän. »Eihän tyttö voi juoda hatusta, kun hän nyt tuommoisena on.» Ja hän meni itse talon rappeutuneelle kaivolle, otti siitä vettä Elinan häätuopilla. Pian Alli heräsikin ja nousi istumaan, vaan kaatui uudestaan.
Antero oli levoton, hänkin tavallaan, ja kumartui pyörtyneen puoleen, sanoen: »Ihan musta. Minun ei olisi pitänyt syntyä.»
Maija Liisa tiuskasi äkäsesti hänelle: »Älkää siinä loitsiko enempää pahaa hänelle, kuin jo olette saanut aikaan! Mikähän tytöllä on? Viekäämme hänet kellariin, että saamme häntä rauhassa hoidella.» Alli kannettiin sinne ja Elina meni sinne myöskin, sanoen: »Voi miten onneton hän on, tyttö parka!»
Mutta Antero otti tuopin maasta, meni Miihkalin luo, joka istui aivan liikkumatta, ja sanoi: »Armollinen herra, te olette hyvin onnellinen ja ihan musta. Minunkin sieluni on musta.»
Miihkali katsahti häneen. »Onneton, mitä sinä täällä teet ja mitä tahdot?»
»Minun ei olisi pitänyt syntyä.»
»On paljon muitakin, joiden ei olisi pitänyt syntyä.»
Antero hymyili viekkaasti ja sanoi: »Jos maailma olisi oikea, niin vääryys olisi oikeus, eikä oikeus silloin olisi vääryys, mutta en minä ollut se, vaan Sippola.»
Elina palasi heidän luoksensa ja Miihkali kysyi häneltä: »Milloin tämä onneton tuli tänne?»