»Hän oli täällä ennen meitä», vastasi Elina. »Hän näyttää täällä kuljeksineen jo kauankin ja löytäneen kätköjä. Mutta hänen sielunsa on pimennyt eikä hänellä näytä olevan rauhaa. Hän on hullu.»
»Hulluko! Niin, työmme seuraavat meitä.»
»Sodanko töitä tarkotat?» kysyi Elina.
»Kavaluuden työt. Kun omatunto polttaa sielua, kuihtuu ymmärrys.
Siinähän on jäänyt tuomio Herrallemme.»
Miihkalin ja Elinan puhellessa sulloi Antero tuopin täyteen hiekkaa ja sammalia ja ojentaen sen Miihkalille sanoi: »Katsokaa, ihan musta, ihan musta.»
Elina otti pikarin ja kääntyi Miihkaliin päin. »Katso, tämän ja muutakin ovat lapset löytäneet metsästä. Arvattavasti ovat venäläiset raastaneet sen Pirkkalasta, vaan miten se on joutunut tänne?»
Miihkali otti tuopin. »Kurkien häätuoppi! Niin, meidän häätuoppimme.»
»Vaan miten se on joutunut tänne?»
»Me voitimme venäläisten kuormaston Längelmäellä ja otimme heidän saaliinsa. Siinä oli paljon suomalaisista kodeista ryöstettyä tavaraa ja myöskin tämä tuoppi. Joku, luultavasti Antero, on ollut petollinen ja varastanut meiltä suurimman osan.»
Antero katsoa tuijotti Miihkaliin. »Minun sieluni on musta, ihan musta, ihan musta.» Hän kääntyi ja meni itsekseen supisten metsään.