»Pitää vain voittaa aikaa», sanoi Miihkali, »ja viivyttää vihollista niin kauan kun voimme. Kun Kaarle-kuningas palaa, tottahan silloin keksitään neuvoja, ja hänen voimansa kasvaa kaksinkertaiseksi, kun hän näkee meidän pysyneen hänelle ja valtakunnalle uskollisina viimeiseen asti.»
»Jumala suokoon hänen palata pian!» huokasi Elina. »Minusta vain näyttää kaikki apu tulevan nyt liian myöhään. Minä pelkään onnen luopuneen meistä ainiaaksi.»
»Jos velvollisuus pettää, luopuu onnikin», vastasi Miihkali.
»Miten onnelliset te miehet olette», virkkoi Elina, »te voitte rakennella suuria aikeita ja toteuttaa ne. Me naiset voimme ainoastaan ikävöidä ja itseksemme toivoa olevamme teidän kaltaisia, mutta meidän täytyy samalla tukeuttaa ne ajatukset, jotka ovat meille liian korkealla. Ja kuitenkin, miten mielellämme antaisimmekaan osamme kaikkeen siihen, joka on suurta ja ylevää.»
»Älkää surko», vastusti Elias, »naisen osaa elämässä, rouva Elina, tai hänen hiljaista vaikutusalaansa. Kun tarkoin katsotaan, niin hiljaiset pyrinnöt ne enemmän vaikuttavatkin kuin kaikki huudot.»
Elina ei tiennyt, pitikö hänen uskoa noita sanoja. Hän katsoi kysyvästi
Miihkaliin, joka sanoi:
»Niin, niin, kyllä se on niin. Kun miekka putoaa meidän rauenneesta kädestämme ja meidän työmme päättyy, silloin elää ja kukoistaa teidän työnne tulevien aikojen varalle.»
»Jos me silloin vielä elämme, niin lähinnä Jumalaa kiittäkäämme niitä, jotka ovat turvanneet maata ja meitä.»
»Mitä me olemme puolustaneet, sitä te rakastakaa ja hoitakaa», lisäsi
Miihkali. »Siitä riippuu koko tulevaisuus.»
Elina katsoi häntä silmiin. »Se on oleva minulla lohdutuksena, kun sinä olet poissa ja minä istun yksinäni erämaassa, ajatellen, että sinä et ehkä koskaan enää palaa. Mutta uni ei anna minun sielulleni rauhaa, ennenkuin sinä näyttäydyt, niin että minä tiedän, missä olet, ja kun sinä tulet, tervehdin minä sinun varjoasi, niinkuin yksinäinen vaeltaja tervehtii loistavaa tähteä, joka pilkuttaa öisten pilvien välistä.»