Miihkali vastasi: »Suru kasvattaa suuria ajatuksia ja Jumala antaa sinulle voimaa ne toteuttaa. Lupaa kestää elämää, lupaa säästää voimiasi, siitä riippuu tulevaisuus; Herra on sinun kanssasi.»
»Jospa sinäkin olisit!»
Maija Liisa tuli kutsumaan sisälle. »Illallinen on valmiina, älkää viipykö.»
Kaikki nousivat ja menivät sisään. Mutta taivaan rannalta näkyi nousevan kuun reuna ja mitä pitemmälle yö kului, sitä laajemmalti kirkasti se lempeällä valollaan metsien hämärää. Kaikki oli hiljaa ylt'ympärillä, ainoastaan Antero leikitteli risuilla, joita hän selällään maaten viskoi ylös ja otti jälleen kiinni. Sitte nousi hän ja nojasi selin suureen kiveen sekä supisten repi havuja oksista, joita riippui hänen päänsä päällä.
»Ihan musta, ihan musta», mutisi hän, kun Alli hitaasti lähestyi metsästä päin ja istuutui kivelle vähän, matkan päähän kellarin suusta. Kädet olivat hänellä jäykkinä sylissä ja silmät puoli ummessa. Sillä lailla hän istui hetkisen, mutta viimein kuului astuntaa. Kaska tuli. Nähtyään tytön kalpeana katsoa tuijottavan, meni sotamies hänen luoksensa ja kysyi:
»Miksi istutte täällä? Teitä kaivattiin sisällä; me pelkäsimme teidän joutuneen johonkin onnettomuuteen.»
Alli katsoi yhä häneen, vastaamatta mitään. Hän ei näyttänyt ymmärtäneen sotamiehen sanoja.
»Mitenkä te voitte?» kysyi Kaska edelleen. »Oletteko sairas vai onko säikäys vienyt teiltä ymmärryksen?»
»En tiedä. Kaikki ajatukseni seisovat, mutta en minä ole kipeä. Mitä pitää minun tehdä? Onko tässä vaara tulossa? Sanokaa vain, sillä tänä yönä minä jaksan paljon.»
»Menkää levolle, te olette työskennelleet yli voimienne.»