Alli oli noussut seisomaan, mutta istuutui nyt jälleen, ja äsken niin kurjannäköiset kasvot muuttuivat vähitellen sangen murheellisiksi. Kaska ei tiennyt mitä ajatella hänestä; hän aikoi jo lähteä tiehensä, vaan silloin Alli osotti Anteroa ja sanoi: »Katsokaas tuota! Hän istuu ja pieksää itseään. Näettekö, miten hän repii oksia ja nauraa omalle surullensa? Miksi on hän syntynyt maailmaan? Määrääköhän Herra onnea toiselle ja onnettomuutta toiselle samana päivänä? Kun tuo Antero istui äitinsä polvella, silloin ei hän aavistanut, mitä pojalle oli tulossa, eikä poika aavistanut sitä itsekään.»
»Sitä ei kukaan tiedä edeltäpäin», arveli Kaska. »Mutta kuka käski häntä tekemään vääryyttä?»
»Kukapa tietää hänen sitä tehneenkään, ja jos hän on tehnyt, kuka voi sanoa hänen tienneen sen olleen väärin?»
»Moni talonpoika», sanoi Kaska, »kertoi hänen olleen hyvän ystävän Sippolalle, ja saattaapa olla hyvinkin mahdollista, että hän astui Sippolan jäljissä sitä tietä, jota myöten Sippola opasti venäläisiä hyökkäämään meidän selkäämme Isonkyrön taistelussa. Eikä Antero siltä olisi pahempi kuin De la Barre, joka pakeni koko ratsujoukon kanssa jättäen meidät pulaan; mutta kun kavalletaan maa vihollisille, niin tietäkööt kavaltajat samalla, että se on pirullinen teko ja ett'ei sielu siitä suinkaan voi odottaa mitään iloa.»
»Käykö niin kaikille, jotka kavaltavat?»
»Kyllä se on kaikki merkittynä taivaallisen Isän kirjoissa ja se maksetaan heille ilman meidän rukouksiamme.»
»Ikuisella kadotuksellako?»
»Niin, niin», arveli Kaska. »En minä ole oppinut kirjataitoa, mutta sen verran toki tiedän, että ijankaikkinen kadotus on ijankaikkinen.»
Alli kumartui ja peitti kasvonsa käsillään.
»Miksikä tuosta rupeatte niin kovin suremaan?» sanoi Kaska. »Eihän Antero ole ainoa semmoinen, mutta moni pääsee myöskin Herran iloon, ja sinne pääsette ainakin te, Alli, tehän olette vielä niin nuori ja viaton.»