Alli nousi. »Ah, enpä suinkaan, en läheskään! Ettekö tiedä ketään pyhää miestä tai vaimoa, joka taipuisi rukoilemaan tai pitämään sielumessua niiden edestä, jotka ovat kuolleet? Minä tarvitsisin semmoisen. Ettekö tiedä ketään?»
Kaska mietti vähän. »Miehillä ei ole kellään nyt aikaa semmoisiin toimiin ja vähäpä niitä on, jotka siihen kykenisivätkään, koska ei ole enää pappeja maassa. Naisista en myöskään tunne ketään, ell'ei juuri rouva Elina sopisi. Mutta, kuten jo sanoin, te olette vielä liian nuori ja viaton, ollaksenne semmoisessa sielunhädässä, ja muuten sanotaankin nykyään sielumessua vain paavin vehkeiksi ja tyhjiksi loruiksi, joista ei ole mitään apua.»
»No mikä sitte auttaa?»
»Minä olen taitamaton mies», arveli Kaska, »enkä tiedä muuta kuin että niin täytyy käydä, kuin käy. Jumala antakoon anteeksi, pitäisihän kyllä asiaa enemmän miettiä ja kysellä muiltakin, mutta onko siihen nyt ollut aikaa?»
Alli ei vastannut mitään. Kaska sentähden viimein palasi sisään.
XXXIII.
Tunnustus.
Alli ei huomannut edes Kaskan poismenoakaan. Hän katseli kauas avaruuteen, ikäänkuin odotellen apua näkymättömyydestä ja lausui hiljaa itsekseen: »Sielumessu, sielumessu!» Viimein tunkeutui hänen sielunsa kapina ilmi, ja melkein tajuamattansa, mitä teki, alkoi hän puoleksi unhottuneen laulun, jota oli hänen lapsuutensa aikana laulettu Pohjois-Suomessa:
»Oi, suuri Herra Jumala,
Armahda tuskiani!
Sä olet mailman auttaja,
Sä olet ainoani.
Sun valtas voittaa kuoleman,
Sä voitkin meitä pelastaa
Viel' kadotuksen reunalta.»
Laulu kaikui Miihkalin korviin, hänen seisoessaan kellarin suulla puhelemassa Kaskan kanssa; hän läksi ulos. Kaska huomasi sen ja sanoi: »Minun mielestäni olisi teidän parempi maata rauhassa tämä vähäinen aika kuin mennä kuuntelemaan vanhoja lauluja.»