»Ah, jospa en koskaan olisi lähtenyt kotoani valoisasta Pohjolasta.»
»Sano, että annat minulle anteeksi!» pyysi Miihkali.
»Antakaa minun puhua kaikki», vastasi Alli, »ja päättäkää sitte, kummalla meistä on enempi anteeksi annettavaa.»
»Jospa minulla olisi edes yhtään.»
»Nämä sanat olisitte saattaneet sanoa minulle siihen aikaan, kun minä tyttärenä iloitsin isäni kodissa, kun äitini minua hellästi hyväili ja kun minä huolettomasti leikin sisarusteni piirissä. Suloinen kuin aamurusko oli nuori mieleni. Pohjolan valoisa kesä ei ole niin kirkas, kuin minun sieluni oli nuoruuden aikana. Niinkuin koivu kasvaa korkeiden pihlajain suojassa, tietämättä vielä mitään myrskyistä ja aivan aavistamatta vielä kesäajan kuumuutta, niin kului minunkin nuoruuteni onnessa ja toivoni oli raitis. Mutta, niinkuin tiedätte, ilo muuttui äkisti, surun myrskyt kaatelivat kaikki ympäriltäni ja minä seisoin kuin oksaton ja lehdetön puu palolla, josta kaikki muu oli palanut tuhaksi. Poissa olivat nuoruuteni aikaiset tuet, poissa kaikki, mikä oli ollut rakasta ja kallista. Valo oli pimennyt yöksi ja epätoivoksi; kaipauksessa ja surussa ei ollut edes sitäkään lohdutusta, että omaiseni olisivat päässeet kuoleman rauhaan. Miten minä ponnistelin, etsin ja taistelin, te kyllä tiedätte, mutta Jumala yksin on nähnyt ja lukenut, mitä minä sill'aikaa kärsin. Senköhän tähden hän viimein satutti teidät minun tielleni ja minut teidän tiellenne? Tahtoikohan hän antaa minun sydämeni vielä aavistaa elämän iloa ja sitäköhän varten minun annettiin teidän silmillänne katsella korkeinta, mitä elämässä on, sitä, joka lepyttää meidät vaikeuksille? Sitäköhän varten, vaiko vain minun raskaan kohtaloni tekemiseksi vielä raskaammaksi, niin että saisin kärsiä kaikkein raskainta?»
»Anna minulle anteeksi, Alli!» pyysi Miihkali, mutta Alli jatkoi:
»Ihanana seisoitte te minun nuoren mieleni näkyvissä niinkuin aurinko kahden sadepilven välillä ja niinkuin kuun loiste järven pinnalla, koko muun maailman ollessa pimeyden verhossa. Ah, Miihkali, voimakkaasti käytitte te miekkaa taistelun päivinä, teidän äänenne kaikui kirkkaana sotilastemme rivien läpi ja maamme miehet tottelivat teidän kehottavia sanojanne. Mutta lempeänä seisoitte voitetun sivulla, eikä turvattomain veri ole koskaan tahrannut teidän miekkaanne. Jalolta näytitte te minusta silloin, mutta vielä jalommalta yksinäisessä teltassa, kun yhdessä luimme raamattua, ja jaloimmalta silloin, kun puhuitte totuuden kieltä ja opetitte, mikä elämässä oli arvokkainta rakastaa ja henkensäkin uhrauksella kannattaa. Totisena kuin totuus itse seisoitte taistelussa, totisena ja uskollisena turvana kaikkea pahaa vastaan, mitä on rauhassa. Luottamus teihin oli minulla rauhana, voimana ja toivona hädässä. Tiedättekö nyt, mitä minulle annoitte ja minulta jälleen otitte?»
»Tiedän.»
»Kun täällä näin, mitä äsken näin, ja kuulin äskeiset sananne, silloin musteni silmissäni maailma ja sieluni muuttui mustaksi. Syntisiä ajatuksia tunkeutui sydämeeni ja ne puhuivat mahtavasti koston lohdutuksesta. Tahtomattani kuljin, mihin tuskan huumaavat henget minua veivät, heittäydyin metsän pimeydessä maahan ja rukoilin, niin että sydän oli pakahtua, ja kyynelettömät silmäni tähystelivät taivasta toivotellen, että Jumala antaisi sinulle surua ja hätää ja tuskaa ja ottaisi kätensä pois sinulta koko elinajaksesi eikä koskaan enää soisi sinulle iloa. Katso, käteni ovat vielä punaiset, niin kovasti minä niitä puristin yhteen, kun panin ne ristiin ja rukoilin pahaa, surua ja tuskaa sille, jota olen rakastanut.»
Miihkalia melkein pyörrytti, ja hän tarttui Alliin käsiin. »Alli, minä rakastan sinua yli kaikkea ja olen niin tehnyt ensi hetkestä asti, kun sinut näin. Mutta korkeammalle rakkauttani olen kuitenkin asettanut omantunnon vapauden, sentähden en ole sinulle sanonut kaikkea.»