Alli seisoi myöskin melkein menehtyneenä ja sanoi vain hiljaa: »Synti lepää meidän päällämme!»
»Tulkoon se vain minun päälleni», vastasi Miihkali. »Minun kätenihän sinut eksytti.»
»Mutta minun sydämeni toivotteli synnin rangaistusta ja kirousta sinun elämällesi. Anna minulle anteeksi! Ah, sinä et tiedä, miten oli. Oli niin hirmuisen hirmuista ja on vieläkin; minähän olen riistänyt kaiken ilon ja onnen sinulta. Antakoon Jumala anteeksi ja sovittakoon, mitä me surkuteltavat raukat olemme rikkoneet!»
»Älä itke, Alli. Ei tässä ole apua kyynelistä. Ottakaamme turvaksemme se voima, joka meillä vielä on jäljellä, ja etsikäämme häntä, joka on tie, totuus ja elämä, joka arvaa meidän heikkoutemme ja jonka, armo voi vielä palauttaa eksyneet. Uhratkaamme päivät, jotka meillä vielä on jäljellä ja turvatkaamme Suomelle se, mikä elämässä on korkeinta ja parasta. Ehkäpä hän, joka kaikki sovittaa, kuulee katumuksemme ja viimein antaa meille isänmaan povessa levon suureen tuomiopäivään asti ja sitte tuomitsee meitä lempeästi.»
»Uskotko niin?» kysyi Alli katsoen kyyneleisillä silmillä häneen.
»Minun täytyy luottaa siihen, jaksaakseni kantaa elämää. Mutta kohtahan nämä hetket loppuvat; minun täytyy palata väkeni luo. Seuraa silloin minua!»
Taas katsoi Alli kysyvästi Miihkaliin, ja hänen kalpeat kasvonsa hiukan punastuivat, kun hän kysyi: »Minäkö?»
»Alli, minä en jaksa mennä yksin.»
»Jos äitini ja isäni nyt näkisivät meidät, kieltäisivät he minua lähtemästä sinun kanssasi, sen tiedän varmaan. Älä pyydä minua korjaamaan syntiä synnillä.»
Miihkali seisoi vaiti, pää kumarruksissa. Alli kysyi viimein: »Mitä mietit?»