Nyt vasta huomasi Elias, miten vähän Miihkali oli tiennyt. Hän melkein katui, että oli mitään sanonut, ja vastasi: »Unhota, mitä sanoin; älä anna sen himmentää kaunista valoa, joka kultaa maailmaa ympärilläsi. Olkoon se, mitä äsken kuulit, niinkuin ei sitä koskaan olisi sanottu eikä edes ajateltukaan.»
»Miksipä sanomatta; ei se haittaa. Elina on nyt minun eikä sitä voi muuttaa, ja hän on tyytyväinen näin. Mutta sen ei pidä rikkoa meidän ystävyyttämme; mitä entiset ajat ovat rakentaneet, se pysyköön ainiaan.»
Elias vastasi luottavasti: »Kiitos, Miihkali! Kas, tässä on käteni pantiksi, että iloitsen siitä, mitä olet saanut. Mutta vielä sanon kerran: sinä et enää ole sama Miihkali kuin ennen.»
Elias oli heti huomannut muutoksen, mutta Miihkali ei tahtonut taikka oikeammin ei voinut itse sitä nähdä, ja rehellinen oli siis hänen vastauksensa. »Olisinhan minä koko ihme maailmassa, jos ajan levottomuus ei ulottuisi minun mieleeni, kun se kerran vaikuttaa kaikkeen muuhun. Kun koko maailma on poissa tasapainostaan, niin olisihan aivan selittämätön arvoitus, jos minä voisin elää onnellisesti ja rauhassa ja olla tyytyväinen itseeni ja kohtalooni.»
Elias ei siihen vastannut mitään. He kääntyivät ja palasivat muiden luo, mutta samassa kuului vilkasta huutoa pihalta. Joukko sotilaita näkyi marssivan pitkin tietä; jo voitiin erottaa heidän välkkyvät aseensa. Heidän saavuttuaan talon luo astui Miihkali heitä vastaan. Silloin tuli joukosta esiin sotamies, nosti kätensä kuluneeseen hatunrepaleeseen ja sanoi:
»Kysyisimme, sallitaanko tämän osan maan sotilaista asettua tähän levähtämään ja neuvottelemaan.»
»Neuvotella tässä kyllä saatte, ja mielelläni minä sanoisin tervetulleiksi armeijan miehiä, ell'ei teidän edellänne olisi levinnyt huhu, että te olette pettäneet esivaltanne ja unhottaneet velvollisuutenne.»
»Se huhu on valehdellut, herra!» vastasi sotamies. »Lybecker on pettänyt. Kuningas asetti hänet puolustamaan maata, mutta missä hyvänsä on vihollista nähty, on Lybecker aina käskenyt meitä luikkimaan pois tieltä, ja me olemme totelleet niin kauan kuin mahdollista, mutta eihän kukaan iänkaiken jaksa katsella, miten hän jättää toisen maanpaikan toisensa jälkeen vihollisten valtaan, edes koettamattakaan taistella.»
»Lybecker on kuninkaan ylin mies, ja ken hänestä luopuu, hän pettää maansa ja valtakunnan.»
Sotamiehen kasvot synkistyivät yhä enemmän. »Jos te olisitte seisonut meidän riveissämme», sanoi hän, »niin puhuisittepa aivan toisin.»