Sydämessään Miihkali kyllä myönsi sotamiehen olevan oikeassa, mutta pysyi kuitenkin jäykkänä ja sanoi: »Jos minä olisin ollut maan päällikkö ja nähnyt teidän karkaavan pois armeijasta, niin olisin ampunut kuoliaaksi jok'ainoan, sillä ken luopuu sotalipustaan, hän pettää maansa. Lybecker on Lybecker, mutta te olette suomalaisia sotamiehiä, ja niiden ei ole vielä koskaan kuultu pettäneen. Te olette tahranneet suomalaisten sotilasten nimen, mutta se tahra pitää pestä pois verellä. Takaisin lippujen luo, pojat!»
»Emme koskaan Lybeckerin luo!» vastasi sotamies ja hänen takanansa toistelivat sadat äänet: »Emme koskaan!»
Miihkali oli hetkisen vaiti; hän hiukan mietti.
Silloin kuului sotilasten riveistä ääni: »Ruvetkaa te meidän päälliköksemme, herra! Me tiedämme, että te olette rohkea ja rehellinen mies.»
Valo leimahti papin silmistä, mutta hän vastasi hiljaa: »Ettehän te tunne minua enempää kuin minäkään teitä.»
Taaskin oltiin vaiti. Milloin mistäkin kurottui pää ylemmäksi muita. Tiheä jono laajeni ja harveni, jokainen tahtoi nähdä häntä, johon nyt luotettiin ja jonka tähden he nyt olivat tänne kokoutuneet. Joukossa oli myöskin Keuruun asujamia ja heistä joku sanoi:
»Me tunnemme teidät jo pienestä asti ja tiedämme, että jos te rupeatte meidän päälliköksemme, niin ette suinkaan pane sotamiestä kuormaa vetämään, milloin itse ratsastatte; te ette elä hyvin pappiloissa sill'aikaa, kun väkenne kärsii kankaalla nälkää; te elätte, kärsitte ja kuolette meidän kanssamme, sen tiedämme me, jotka olemme teidän kotiseudultanne, ja semmoista miestä me juuri tarvitsemme.»
Nämä sanat tulivat niin äkisti ja odottamatta ja sävähtivät kuin sähkö sen miehen ruumiin lävitse, jolle ne sanottiin, mutta hän seisoi näennäisesti tyynenä ja vastasi hiljaa: »Minä en ole mikään sotilas, mutta vaikkapa olisin kaikkein paraskin sotilas, en minä kuitenkaan rupeaisi päälliköksi niin kauan, kun hän elää, joka on sen viran saanut kuninkaan kädestä. Palatkaa hänen luoksensa, hän johtaa teidät taisteluun!»
Mutta siitä ei maksanut vaivaa puhua, sillä koko joukko huusi hurjasti: »Ei koskaan, vaan ennemmin helvettiin!» ja lisäksi kuului kirouksia ja hillittyjä uhkauksia, kunnes eräs keski-ikäinen sotilas astui esiin. Hänen kasvoissaan näkyi merkkejä entisistä taisteluista ja puoli vasemmasta kädestä oli poissa. Hän oli pitkävartaloinen, nuorena karaistunut taistelija. Tultuaan lähemmäksi hän sanoi:
»Te otatte kunnian ja arvon suomalaisten sotilasnimeltä ja käskette meitä pesemään verellä pois häpeämme, ja me vastaamme, että sitä me juuri pyydämmekin. Me emme ole paenneet taistelusta, vaan me läksimme pois armeijasta sentähden, että me emme saaneet taistella. Te istutte täällä rauhassa ja olette kaiketi istuneet kaiken aikanne; mutta jos olisitte niinkuin minä seurannut Lybeckeriä, silloin ehkä puhuisitte toisin. Minä olen ollut hänen johdettavanansa vuodesta 1704 asti ja tiedän, mikä mies hän on. Me seurasimme häntä, 14,000 miestä urhoollista väkeä Suomesta, ja olimme jo valmiina Pietarin valloitukseen, mutta Lybecker ei uskaltanut taistella. Venäjän sisämaahan päin hän ei myöskään uskaltanut lähteä, sillä siellä olisi saattanut joutua taisteluun; niinpä me kaikista voitoistamme marssimme Inkeriin nälkää ja kurjuutta kärsimään. Siellä Apraksin meidät karkoitti väärillä kirjeillä ja uhkauksilla meren rantaan, jossa Lybecker käski Ankarstjernan viemään kaikki joukot kotiin Suomeen. Amiraali vastusteli ja rukoili, mutta milloinkapas se viisaus mahtuu hullun päähän. Yhdeksänsataa miestä, jotka eivät ehtineet laivoihin, teki urhoollista vastarintaa venäläisille, kunnes heistä osa joutui vangiksi ja muut kaatuivat. Semmoinen oli Lybeckerin sotaretki siellä kaukana. Ei se mikään tarina ole. Ei, 3,000 uhratun sotilaan haamut voivat meidän vielä elävien kanssa todistaa sen. Ja miten hän johtaa meitä täällä?»