Alli ei pitänyt lukua hänestä, mutta hänen huutonsa oli kuitenkin tunkeutunut hänen sieluunsa. Kasvot kalpeina ja jäykistyneinä huusi hän: »Miihkali!» ja läksi juoksemaan tulta kohti. Levottomuus joudutti hänen askeleitansa, mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kun vastaan sattui venäläinen upseeri, paljas miekka kädessä. Upseeri pilkkaili: »Kun tapaatte Ivan Petrovitsin taivaan valtakunnassa, niin tervehtikää häntä ja sanokaa, ett'ei hän kuollut kostamatta», ja työnsi miekan hänen rintaansa! Alli kaatui kuoliaana maahan. Upseeri riensi edelleen miesjoukkonsa kanssa.
Sodan melske oli vaiennut; kuoleman hiljaisuus vallitsi saloseudussa. Kosteat yön sumut olivat vielä paikoillaan, vaikka uusi aamu jo sieltä täältä alkoi niitä heikosti hajotella. Hetki hetkeltä valkeni taivaanranta yhä enemmän; sen liekitsevä puna kultasi luontoa yhä laajemmalti.
Valon ja pimeyden sillä lailla taistellessa istui Elina suurella kivellä kellarin suulla, lapset hänen vieressänsä. Vuorokausi oli kulunut siitä, kun hän jäi yksin. Nyt seisoi Elias verta vuotavana hänen edessään ja kalpeana; eipä monta ollutkaan jäänyt eloon viime taistelun miehistä. Hän sanoi:
»Minä tuon teille Miihkalin viimeisen tervehdyksen. Hän ei enää ole elävien joukossa.»
Sureva vaimo ei saanut sanaa suustansa. Hän vain kysyvästi katsoi surusanoman tuojaan ja Elias jatkoi:
»Kun minä uuvuin, puristi puolisonne minun kättäni, sanoen: jos sinä jäät eloon, niin koeta päästä pois täältä; kaikki taistelu on nyt turha. Meillä ei ole enää toivoa, vaan jos tapaat Elinan, niin auta häntä ja pyydä häntä antamaan minulle anteeksi.»
»Mitäpä minulla on hänelle anteeksi annettavaa? Sekö, että hän pyysi minua elämään?»
»Hän pyysi teitä elämään maamme tähden.»
»Mitä minä raukka voin?»
Elias viittasi lapsiin, jotka leikkivät hänen ympärillään. »Tuossa on
Suomen tulevaisuus turvattomana ja auttamattomana. Antakaa minun auttaa,
Elina.»